Arkea, juhlaa ja arkijuhlaa

Kuten tuli Facebookiinkin kirjoitettua, enpä olisi uskonut, että koittaa päivä, jolloin vedän villapipon päähän 17 asteessa. Ilma on siis viilennyt täälläkin. Aluksi jatkoin menoa entiseen tapaan ja läpsyttelin yliopistolle flip flopeissa. Pipon vedin päähän sen jälkeen, kun eräänä aamuna istuin metrossa shortsit jalassa ja vieressä tädeillä oli takeissa turkiskalukset. Aamukahvit juon kyllä edelleen puutarhassa ja viikko sitten kävin uimassa epäuskoisesta tuijotuksesta huolimatta.

Viime viikon jälkeen totesimme, että bailaamista on syytä vähentää. Alkoholiakin on kulunut astetta enemmän kuin viime viikon puhtoisen blogipäivityksen aikaan, vaikka edelleenkään ei olla lähellä keskiverron suomalaisbailaajan annolukuja. Tiistaina päätimme, että meidän on mentävä Erasmus-bileisiin edes kerran. Meksiko-teema herätti toiveita lattarimusiikista, mutta musiikki oli jälleen kerran niin jäätävää, ettei ilman tequilaa ollut toivoa selviämisestä. Joo-o, olette nähneet minut Suomessa tanssimassa listahittien tahtiin, mutta Erasmus-opiskelijoita varten niistä valitaan kaikkein halvimmat ja kuluneimmat. Viikonloppuna kaikki illat päättyivät aamulla, mutta loppujen lopuksi emme olleet ollenkaan baarissa. Kotibileissä oli hysteerisen hauskaa, aukioilla jamitteli ihmisiä soitintensa kanssa ja laitakaupungilta löytyi graffiti-dj-häppeninki.

Eilen sunnuntaina menimme Christinan ja Astridin kanssa squattiin illalliselle. Paikka oli ihan uskomaton, eikä vierailu takuulla ollut viimeinen. Suomen ilmastossa se olisi tosin jäänyt valtaamatta. Kyseisessä talossa on pitkin viikkoa työpajoja graffitinmaalauksesta ja trapetsitaiteilusta kitaransoittoon. Sunnuntaisin väki pääsee näyttämään taitojaan Kabareessa. Esitykset olivat häkellyttävän ammattimaisia ja herkkuruokaa sai eurolla. Kaikkien hämärien (mutta tietysti kivojenkin) punkkibileiden jälkeen meininki oli tosi virkistävää ja tuli todella tervetullut olo sekä katsojaksi että osallistujaksi työpajoihin. En nyt tässä yhdistä katalaaninkielisyyttä ynseyteen, mutta tämä squatti toimi kokonaan espanjaksi.

Ennen lähtöä noihin kekkereihin tein vakavan virheen. Meillä on ollut tapana kutsua koko vaihtariporukka, jonka kanssa vietetään aikaa, jos saamme tietää mielenkiintoisesta tapahtumasta. Facebookin kautta tiedotin tapahtumasta ihmisille, mutta melkein heti sain eräältä tytöltä nuhtelevan viestin. Squattiin eivät kuulemma ole Erasmus-turistit tervetulleita. Minä olin kuvitellut, että kyseessä on kaikille avoin sosiaalikeskus ja tiesin, ettei kukaan takuulla ollut tulossa minihameessa juomaan halpaa kaljaa. Ehkä en ole tarpeeksi cool squattimimmi, mutta minusta ihmisten tuomitseminen näkemättä idiooteiksi noilla perusteilla haiskahtaa rasismilta, joka taas ei ihan sovi siihen ideologiaan, jonka kuvittelin olevan touhun takana. Onneksi itse squattiväki suhtautui kaikkiin tasapuolisen lämpimästi. Myöhemmin sain perusteluksi, että "you can't take a reggae person to a punk party or other way round". Onneksi minä en ole pelkkä reggae person, jonka voi viedä vain reggae-bileisiin. Niillä reggae personeilla on varmaan aika ankea ja yksipuolinen elämä.

Muutakin kulttuuria on harrastettu, vaikka olenkin tänne unohtanut kirjoittaa, että pääsin jo pari viikkoa sitten soittamaan Universitat de Barcelonan orkesteriin. Kesän vähäisen harjoittelun jälkeen jännitin koesoittoa ja olin yllättynyt, kun minut istutettiin ykkösviuluun. Kun muut tulivat paikalle ja soitto alkoi, aloin ymmärtää paremmin. "Sinfoniaorkesterissa" balanssista ei ollut tietoakaan, vaan mukaan oli haalittu suurin piirtein kaikki kynnelle kykenevät. Puhaltajia oli suhteessa jousiin niin vähän, että olisi varmaan ollut järkevämpää tyytyä ihan vain jousiorkesteriin tai sitten pitää viulujen määrää edes vähän kurissa. Suomalaisten harrastajaorkestereiden taso alkoi tuntua huikealta. Kysyin, mistä saan nuotit kotiharjoittelua varten, johon pulttikaveri vastasi, että voi ilomielin antaa omansa, sillä ei ole aiemminkaan harjoitellut kotona orkesteria varten. Toisaalta leppoisa meininki sopii tähän minun tilanteeseeni oikein hyvin, kun ei välttämättä itselläkään olisi aikaa mihinkään huippusuorituksiin kaiken keskellä.

Töitä olen tehnyt niin paljon kuin saan puristettua pomostani irti. Mittaillaan nyt labrassa aiemmin haettujen maaperänäytteiden hiilidioksidituotantoa. Sinänsä on mielenkiintoista oppia laboratoriomenetelmä maahengityksen mittaamiseksi, sillä aiemmin olen mittaillut sitä vain maastossa. Mittauksiin menee maksimissaan tällä hetkellä puolitoista tuntia päivässä, joten mitään hirveää stressiä en ole saanut kehiteltyä. Myöhemmin varmaan kuluu enemmän aikaa, kun datan käsittely ja raportin kirjoitus alkaa. Lisäksi on tietysti neljä tuntia espanjaa viikossa, orkesteriharjoitukset ja kahden katalaaninkielisen kurssin harkkoja, jotka voin tehdä espanjaksi. Maaperäkurssin harkoissa mittaan omista näytteistäni samat ominaisuudet kuin muutkin, joten saan siinä kätevästi perustiedot näytteistä projektiani varten. Aika moni menetelmä siellä on myös uuden oppimista, sillä meillä ei varsinaista peruskurssia maaperäbiologiasta ole ollut, ainakaan noin kattavilla labraharkoilla. Toinen kurssi käsittelee Välimeren alueen metsien metsäpaloja, ja osallistun silloin tällöin perjantaisin järjestettäville maastoreissuille. Nauroivat, kun kerroin, että meillä Suomessa valtion rahoilla poltetaan metsää kansallispuistoissa ja Natura-alueilla monimuotoisuuden lisäämiseksi. Sitten alkaa ensi viikolla kolme lyhyttä maisterivaiheen kurssia, jotka valitsin puoleksi mielenkiintoisen aiheen, puoleksi sen takia, että ne ovat espanjaksi eivätkä katalaaniksi. Nyt tätä kirjoittaessa huomaan, että Erasmus-opiskelijaksi teen ihan riittävästi asiallisia asioita. Hy-vä, pois aiemmin tuntemani huono omatunto ja surutta nokka kohti seikkailuja.

Suomesta on taas tulijoita Barcelonaan, sillä viime viikolla äidin sisko Marketta kavereineen oli täällä (tosin hotellissa). Huomenna tulee Paula Helsingistä, jos lentokenttäväen lakko suinkin sen sallii. Pidetään peukkuja, ei tuntuisi yhtään hullummalta puhua pälpättää ja nauraa räkättää suomeksi vanhan ystävän kanssa kaikista ajatuksista ja tuntemuksista, joita ulkomailla olo päähän tuo. Ensi viikolla on odotettavissa kahden kilon painonnousu, sillä äiti ja isä tulevat, ja äiti on jo etukäteen uhannut lellimistoimenpiteillä.

Tänään kävin espanjantunnin jälkeen hakemassa ylijäämävihanneksia kämppis-Ricin kaupasta ja tulin sitten kotiin keittelemään teetä. Kun on päivän suhannut tuolla suurkaupungin melussa, on taivaallista istua puutarhassa, katsella maisemaa ja nauttia täydellisestä hiljaisuudesta. Kun toisella kädellä juo teetä, toisella kädellä rapsuttaa kissaa, edessä avautuu koko kaupunki valoineen ja yläpuolella leuto, kirkas yö voi todeta, että on hoitanut asiansa aika hyvin.

Pirineo ja epävarmuuksia

Kun lähdin vaihtoon, tarkoitus oli mahdollisimman paljon minglailla paikallisten kanssa ja olla niinq tosi autenttinen ja epä-Erasmus-sekobailaaja. Niinpä vaan taaskaan eivät ole asiat aivan niin mustavalkoisia. Kuten aiemmin on tullut todettua, katalaanit ovat hyvin nationalistista väkeä. Nationalismilla on taipumus kääntyä muualta tulevia vastaan, eivätkä katalaanit tee tässä poikkeusta, vaikka ovatkin tunnettuja muuta maata vahvemmasta vasemmistolaisuudestaan. Erään vaihtarikaverini vahvan antirasistiset anarkistikämppikset avautuivat kreikkalaiselle tyttöparalle, että "refugees welcome, Erasmus-people go home". Miksi ne tänne tulevat, haluavat vain sekoilla eivätkä opettele katalaania? Samaiset kämppikset ovat pilvessä kaksi kertaa useammin kuin yliopistolla. Itse nautin katalonialaisesta vieraanvaraisuudesta illallisella, jolla en kahteen tuntiin ymmärtänyt sanaakaan. Kainosti pyysin sujuvan kaksikielisia ihmisia vaihtamaan espanjaan, ilman vastakaikua. Etta katalaanit, pitakaa tunkkinne. Lopetin jo katalaanin kielikurssini, enka tasta eteenpain hapea patkaakaan hengailla vaihtareiden kanssa. Sitapaitsi taytyy sanoa, etta kun loytaa mielenkiintoisia ja tiedostavia ihmisia vaikka Etela-Amerikasta, saa kuulla aika paljon hurjempia ja aivojamyllertavia tarinoita yhteiskunnasta kuin nyrpeilta ja rikkailta katalaaneilta. Uskon edelleen mukavien katalaanien olemassaoloon, mutta tahan mennessa ystavalliset ja avarakatseisesti ulkomaalaisiin suhtautuvat "paikalliset" ovat paljastuneet mallorcalaisiksi/valencialaisiksi/kauan taalla asuneiksi lattareiksi.

Tuossa männäviikolla istuin yöbussissa ja kuuntelin amerikkalaisen vaihtarilauman mekastusta. "Alice, you should really book those cheap flights to Amsterdam. We had sooooo much fun there! You know, you can pay with euros there! They have this own currency here in Europe, but in Russia they have something else." Huokaisin mielessani syvaan ja mietin, miten pinnallista porukka voikaan olla. Tanne tulevat Eurooppaan vain sekoilemaan! Eivat valita kulttuurista mitaan eivatka viitsi opetella muita kielia kuin omansa!

Viikko sitten meilla oli neljan paivan loma yliopistolta, joten vuokrasimme porukalla kaksi autoa ja lahdimme katsastamaan lahiseutuja. Viime kesana pelotti ajaa autolla Helsingissa, mutta niinpa vain kruisailin pitkin Avinguda Diagonalia kuin vanha tekija. Auton vuokrausta taytyy tulevaisuudessa harrastaa enemman. Kolmeksi paivaksi sai auton sadalla eurolla, eli viidella jaettuna lahes ilmaiseksi. Zaragozassa kaytiin kreikkalaisen Christinan tuttujen squatissa keikalla. Latinot eivat oikein perustaneet punkista, joten jaimme sinne lopulta kahdestaan. Aamulla herasin Christinan entisen poikaystavan aidin luota, aamupalaksi oli kotitekoista paellaa. Uskokaa tai alkaa, kyseessa oli toinen kerta koko taallaoloaikana, kun olin humalassa Suomi-tyyliin.

Zaragozasta jatkoimme Pyreneiden vuoristoon Huescan alueelle. Olimme koko ajan jaljessa aikataulusta, joten varsinaiseen maaranpaahamme Torlaan saavuimme vasta maanantai-iltapaivana. Tarkoitus oli tehda muutaman tunnin vaellus, mutta paljastui, etta yhdeksan hengen seurueemme viidesta latinojasenesta yksi oli ollut aiemmin elamassaan metsassa. Sen mukaiset olivat sitten varusteetkin. Paatimme tehda lyhyen metsareissun, vaikka alkoikin sataa vetta. Katsoin suu auki Haglöfsin retkeilyvermeissani, kun nahkatakkeihin sonnustautuneet retkeilijat lappoivat kasilaukkuihinsa kaljapulloja ja aavistelin pahaa. Vartin jalkeen latinot olivat markia ja vasyneita. Ikina en olisi voinut kuvitella, miten vaikeaa voi olla pelkka metsassa kavely. Olimme vuoren pohjoisrinteella, joten mannyt olivat vanhoja kunnon sylvestriksia. Oli ihanaa, kun sienet olivat tuttuja mantymetsan lajeja! Kun olimme liukastelleet pari tuntia maralla polulla, oli palattava takaisin pimean takia. Ihmisillä ei tietenkään ollut kuivia vaihtovaatteita, joten teltat jatettiin suosiolla takakonttiin ja etsittiin hostelli. Saksalainen Astrid ja mina punoimme yolla suunnitelman lahtea Ihan Oikealle vaellusreissulle, jolle ei paase mukaan ilman Gore Texia.

Mita muuta taalla sitten on tehty? Kaydaan tosi usein ulkona, monta kertaa viikossa tulen kolmen ja viiden valilla kotiin. Joskus yöbussissa soimaan itseani vanhasta tottumuksesta, etta pitiko taas olla ja nyt lahtee kylla tipaton marraskuu. Sitten laskeskelen juodut alkoholiannokset. Eipa ole montaa kertaa mennyt yli neljan. Usein huomaan, etta olen juonut iltakymmenen ja aamuneljan valilla kaksi pienta olutta ja älyttömän hauskaa on ollut. Samoin tilailen baarissa usein vetta, kun drinkit alkavat tuntua varpaissa, silla kukapa haluaisi juoda itsensa tieten tahtoen känniin?

Muuten, meidän autotalliin muutti viikko sitten lauantaina miesmalli. Nyt han tosin houkuttelee Ramblalla turisteja baariin, silla ukrainalaisena han ei ole EU-kansalainen eika siten voi ainakaan talla hetkella tyoskennella laillisesti. Cij on hauskaa ja mielenkiintoista kahvikeskusteluseuraa, soittaa kitaraa, skeittaa ja remppaa autotalliaan ilman paitaa. Pilasin tietysti heti mahdollisuuteni tähän jumalaiseen olentoon kysymällä sen mielipidettä muotibisneksestä. Sen jälkeen kävin lenkillä ja vedin pihalla käsivarsitreenin täysinäisellä vesikanisterilla. No, hitot siitä, aivan kuin täällä miniatyyrikokoisten latinomimmien keskellä muutenkaan kävisi flaksi.

Kevaan vaihto on ollut mielessa ja huolestuttanut. Meksikosta kuuluu kummia, kun vaihtopaikkamme Monterrey on suomalaisten vaihtareiden mukaan muuttunut huumesodan taistelutantereeksi. Hengissa kuulemma selviaa, kun on varovainen, mutta elamasta nauttii astetta vahemman, kun öisin herää ammuskeluihin ja on käytännössä kodin ja taksin vanki. Nyt Monterreyssa olevat suomalaiset ovat lahdossa pois ja samaa kuulemma suunnittelevat myös monet paikalliset opiskelijat, joilla on siihen mahdollisuus. Meillä kevään vaihtareilla on Monterreyn lisäksi vaihtoehtoina joku toinen kaupunki, jossa Tec de Monterreylla on kampus tai vaihdon peruminen tai siirtaminen toiseen aikaan. Siirtäminen ei oikein onnistu, sillä ensi vuonna täytyy kirjoittaa gradua. Suomessa oli pitka prosessi valita vaihtopaikka ja hoitaa paperit kuntoon. Nyt sitten olen taas melkein lahtopisteessa ja lisaksi vieraassa maassa. Netin kautta yritän selvitella, olisiko Chipotlutlitlan turvallisempi kuin Huachtechtlatlan, puhumattakaan siita, onko missaan mahdollisista kaupungeista mitaan minulle sopivia kursseja. Helpolla tassa tietysti silti pääsee, kun vertaa tilannetta Monterreyssa nyt oleviin suomalaisiin. Yksi vaihtoehto on tietysti jäädä tänne Barcelonaan. Selvitin jo Suomesta, että se on mahdollista ja täytyy sanoa, ettei ajatus kuulosta yhtään hullummalta.

La Merce, vaga general ja kaksi viikkoa muutamassa rivissä

Taas on hetki kulunut sitten viimeisimmän kirjoituksen, ja romaanin saisi aikaan, jos ihan kaiken tapahtuneen kertoisi. Täytyy siis yrittää tiivistää pari viikkoa, ottaa opikseen ja alkaa päivitellä vähän useammin.

Suomesta tulivat Essi, Marko ja Nico kyläilemään. Koska harjoittelu yliopistolla ei oikein ollut lähtenyt lentoon, oli aikaa näyttää nähtävyyksiä ja hortoilla kaupungilla. Syötiin hyvin, varsinkin jäätelöä, ja koko kolmikko otti tatuoinnit. Parempaan aikaan Barcelonassa ei voisi vieraillakaan, sillä viikonloppuna oli La Merce, eräänlainen kesän lopetusjuhla ja vuoden parhaat bileet. Oli paikallisia perinteitä, musiikkia, näyttelyitä, performansseja ja elokuvia, kaikki tietysti ilmaiseksi. Torstaista sunnuntaihin tuntui kuin olisin ollut festareilla, joilla lavalta toiselle liikutaan metrolla. Pojat halusivat käydä myös paikallisissa yökerhoissa, joten liikuttiin Essin ja uusien biologikavereiden kanssa. Belle and Sebastianin keikkaa olin kovasti odottanut, mutta rauhallinen söpöilymusiikki ei oikein istunut täkäläiselle ilmaiskeikalle. Espa... eikun katalaanit huusivat kuin eläimet ja puhuivat niin paljon, että musiikkia ei välillä kuullut ollenkaan. La Mercen hurjin juttu ainakin minulle oli varmasti tulijuoksu, Correfoc, josta tiesimme etukäteen vain, että peittäviä vaatteita ja hiusten suojaamista suositellaan. Via Laietanaa alas kuskattiin telineillä lohikäärmeitä ja piruja. Niissä ja ihmisten käsissä oli ilotulitteita, joista suihkusi kipinöitä joka suuntaan. Olin välillä ihan varma, että sytyn palamaan, mutta kaipa nämä tietävät, että se on turvallista. Astridin kanssa todettiin, että Saksan tai Suomen viranomaiset eivät ehkä hyväksyisi vastaavaa paraatia.

Viime keskiviikkona näin sitten yleislakon eteläeurooppalaiseen tyyliin. Katalaaniksi vaga general näkyi katukuvassa koko edeltävän viikon. Sunnuntaina kuultiin, että Plaza Catalunyalta on vallattu valtava entinen pankkirakennus. Kun keskiviikkona menimme katsomaan, en ollut millään uskoa sen pytingin kokoa. Pankin edustan viehkeät "kreikkalais"patsaat oli puettu ja alle kirjoitettu Lady Vaga. Parvekkeelta pidettiin puheita ja lakkoväelle jaettiin ruokaa. Plaza Catalunyalta lähti kaksi mielenosoitusta, joista jälkimmäisen aikana poliisi tyhjensi squatin. Näissä squattiväen miekkareissa ihmetytti kovasti se, että tuntui kuin väki olisi ensimmäisessä mielenosoituksessaan. Kun vilauskaan näkyi poliisiautosta, ihmiset luikkivat sivukujille, vaikka mitään ei ollut vielä tapahtunut. Olen kuullut, että paikallisen poliisin pamputuskynnys on aika matala, mutta nyt oli selvästi annettu ohjeet ottaa rauhallisesti.

Samoin kummastuttivat mielenosoittajien kohteet. Tarkoituksena oli tietysti painostaa lakon aikana auki olevia liikkeitä sulkemaan ovensa, mutta olisi ollut syytä muistaa talouskriisin oikeat syylliset. Ei oikein ole mieltä lyödä pakistanilaisen minimarketin ikkunoita mäsäksi ja kaataa kukkaruukku myyjän päähän. Juuri kriisin takia tuollaiset pienyrittäjät ovat entistäkin tiukemmalla taloudellisesti, eikä liikkeen sulkeminen välttämättä ole vaihtoehto. Samoin paukkupommien heittely täysinäisiin ravintoloihin keskelle ihmisiä tuntuu lähinnä kiusanteolta. Toiminnan olisi voinut yrittää kohdistaa muutamaan selkeään ja hyvin valittuun kohteeseen, jolloin viesti olisi välittynyt paremmin. Mutta voipi olla, että kaltaiseni systeemin orja katsoo mielenosoittamista aika eri vinkkelistä kuin katalaanianarkistit.

Myöhemmin iltapäivällä oli ammattiliittojen perinteisemmät mielenosoitukset, jotka sujuivat rauhallisesti, kunnes pääsimme perille Plaza de Sant Jaumelle. Poliisit ajoivat letkan koppiautoja aukion viereen, mikä ilmeisesti oli riittävän provokatiivista. Tunnin päästä lähikadut näyttivät suomalaiseen silmään aika hurjalta, kun roskakokot paloivat, katukivetys oli hajotettu heittokiviksi ja kaikesta irtonaisesta rakennettu esteitä mellakkapoliisin autoille. Mitään kovin ihmeellistä ei lopulta tapahtunut, vaan aiemmin nähty kissa-hiiri -leikki poliisin kanssa jatkui pitkin pikkukujia. Lähdimme kotiin, sillä touhussa ei ollut oikein minkäänlaista pointtia ja puistossa on paljon kivempi hölkätä. Ai entä se itse asia, mitä jäi käteen talouskriisin vaikutuksista Kataloniaan? Osaatte te itsekin netistä lukea, puheet ja tekstit olivat katalaaniksi. Kun kukaan ei alkanut niitä meille kääntämään, ajattelin, että yleiseurooppalaisessa tilanteessa on ihan riittävästi syytä minulle osallistua.

On täällä opiskeltukin. Viime viikolla tuli mitta täyteen harjoitteluohjaajan mañana-asenteen kanssa, menin paikallisen Erasmus-koordinaattorin juttusille ja kerroin, ettei lähes neljässä viikossa ole tapahtunut oikein mitään. Ilmeisesti jonkinlaista painostusta tapahtui, sillä seuraavana päivänä pomollani oli tarkka projektisuunnitelma ja aikataulu tulostettuna. Lisäksi sovimme, että otan pari maisterikurssia, jotka ovat kaikki espanjaksi. Tänään menimme jo maastoon keräämään maaperänäytteitä, huomenna aloitan labrahommat. Projekti on nyt enemmän perusmaaperäbiologiaa ja labratyötä, mutta tällä hetkellä haluan vain päästä tekemään ja oppimaan. Labratyö oikeastaan sopii minulle hyvin, sillä maisterikursseilla pääsen maastoon. Sovimme myös, että pääsen parin mielenkiintoisen, mutta katalaaninkielisen kurssin maastokerroille mukaan.

Vielä täytyy kertoa lauantaista jotain. Kämppikselläni Ricillä on auto ja taipumus ystävystyä ulkomaalaisten kanssa. Lauantaina meitä pakkautui sekalainen seurakunta autoon, ja Ric näytti meille Costa Bravaa. Ajoimme Barcelonasta pohjoiseen pienestä kylästä toiseen aina Tossa del Mariin asti, jossa oli uskomattoman hyvin säilyneitä roomalaisaikaisia rakennuksia. Piknik rantakallioilla, uhkarohkean pitkä uimaretki, huikeat näköalat, auringosta punoittavat olkapäät... Joskus vielä uudestaan tuohon paratiisiin.

Eilen meillä oli koko päivän kestävä illallinen, kun sekä minä että Pachi olimme kutsuneet ystävät syömään. Paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja keskusteluja, paljon uutta mietittävää. Olen yrittänyt pitää silmät ja korvat auki tässä kansainvälisessä ympäristössä ja täydentää tietojani Euroopan maista natiivien näkemyksillä. Tänään olin maastoreissulla ohjaajani Teresan ja väitöskirjaa tekevän Luisin kanssa, ja keskustelut maanäytteiden pussituksen lomassa avasivat uusia näköaloja katalaanien sielunelämään. Täytyy lähiaikoina omistaa blogikirjoitus sille, miten maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, sillä tämä on jo muutenkin riittävän sekava vuodatus. Nyt on mentävä nukkumaan, sillä huomenna alkaa ankara pipetointi ja labratakin liehunta.

Viikonloppu vuorella

Kolmatta iltaa jo vietetään unelmakämpässä vuoren rinteellä. Viime viikolla alkoivat espanjantunnit, jotka ovat kyllä älyttömän laadukkaita ja puhevoittoisia, eli juuri sitä, mitä haluankin. Kävimme vielä kerran edellisen asunnon kämppisten kanssa bailaamassa, tällä kertaa rantabaareissa. Täytyy sanoa, että täkäläinen perusdiskomeininki saa Oulun Onnelan kalpenemaan. Mimmien mekot, volyymi, tungos, kuumuus, drinkkien kalleus ja musiikin latteus ovat kaikki noin viisi kertaa Suomen tilannetta överimpiä. Erona se, että kaikessa haisee raha, toisin kuin ehkä Onnelassa joskus. Olen yrittänyt näissä tilanteissa urheasti hymyillä ja tanssia, sillä ei voi heti olettaa löytävänsä tasan samanmielistä seuraa ja laadukasta kantabaaria, jossa minut ja juomavalintani muistetaan. Sitäpaitsi tulen entisten kämppisteni eli bailausseuran kanssa mainiosti toimeen, sääli vain, että puhuminen on noissa paikoissa mahdotonta.

Torstaina oli biologian laitoksen järjestämä miittinki kaikille biologivaihtareille. Infotilaisuuden jälkeen sosialiseerattiin vapaamuotoisesti ja vaihdeltiin numeroita. Tykkäsin kyllä kovasti porukasta, vaikka tuttavuudet tietysti jäivät pinnallisiksi. Monen muunkin kanssa oli puhetta, että vaihtoehtoja kaivataan noille disko infernoille. Seuraavana torstaina tapaamme taasen, silloin jokaisen pitää viedä tarjolla oman maansa ruokaa. Ei tullut mieleen mitään autenttista, mutta täkäläisillä raaka-aineilla toteutettavaa, joten tilasin salmiakkia Suomesta tulevilta. Sitäpaitsi sen saan itse syödä, jos aiemmat kokemukset ulkomaalaisten reaktioista salmiakkiin pätevät täälläkin. Pullaa olisi tietysti voinut leipoa, mutta uunitilanteesta tuonnempana.

Perjantaina uusi kämppis Ric haki minut ja tavarat autollaan vanhasta kodista Carrer Floridablancalta. Illalla oli tarkoitus lähteä uusien biologituttujen kanssa Graciaan (paikallinen Kallio) katselemaan meininkejä, mutta tämän reissun ensimmäinen sade yllätti. Kunnon ukkosmyräkkää jatkui sikäli kauan, että tyydyin tutustumaan kotosalla Riciin ja Pachiin (luoja yksin tietää, miten tuokin kirjoitetaan). Ric pitää lähistöllä pientä kauppaa, josta saamme hakea illalla poisheitettäviä vihanneksia niin paljon kuin jaksamme kantaa. Pachi on sosiaalityöntekijä-muusikko-joogaopettajaopiskelija, jonka aamuharjoitukset näen ensimmäisenä aamulla, kun katson ulos terassille. Mukavia, fiksuja ja keskustelukykyisiä ihmisiä nämä ovat ja tuntevat paljon ihmisiä tältä vuorelta. Eilen lauantaina alkoi jo päivällä lappamaan porukkaa kylään. Hola vaan ja kaljat jääkaappiin, sitten haasteltiin espanjaksi konekivääritahtia. Illalla kävin vielä portugalilaisten biologityttöjen kanssa baarissa. Yöbussilla pääsi tänne vuorellekin, ja paikalliset kehtaavat valittaa, ettei julkinen liikenne toimi. Tervetuloa tutustumaan Koskilinjoihin. Jos Oulussa olisi vuoria tai edes kukkuloita syrjässä keskustasta, sinne ei takuulla pääsisi yöviideltä.

Aamulla koin täkäläisen bailukulttuurin parhaat puolet, eli sen, ettei juoksulenkille lähtö ollut minkäänlainen ongelma. Vuoren rinteillä on metsää ja polkuja ristiin rastiin, ja kaikkialta avautuvat samat uskomattomat näköalat kaupungin yli Välimerelle. Vaikka tämä on tietysti uskomaton paikka asua, talosta kyllä aistii, että kaksi miestä on huushollannut Pachin tyttöystävää lukuunottamatta kahdestaan. Jos en olisi näin rytöinen ämmä, saattaisin häiriintyä pienistä epäpuhtauksista vähän joka puolella. Ric syö lähinnä muiden tekemiä ruokia tai vaihtoehtoisesti valmistaa pakettinuudeleita mikrossa ja nauttii ne purkkilihapullien kera. Pyysin häneltä tänään apua kaasu-uunin käyttöön, mutta kävi ilmi, ettei Ric ollut koskaan käyttänyt uuniaan. Arvailun ja kokeilujen jälkeen saimme aikaan posauksen ja lieskoja, minkä jälkeen muunsin ruokani risotoksi. Onneksi joogatyypit syövät kasvisruokaa, sillä sen ansiosta kaikki mahdolliset linssit, pavut ja mausteet löytyvät kaapista.

On ollut ihana ja rento viikonloppu ottaa puutarhassa aurinkoa espanjankirjan kanssa, lenkkeillä, soittaa viulua ja kuunnella leppoisia biisejä. Luulen kyllä, että pojat säälivät yksinäistä suomalaista tyttöä, sillä vähän väliä tiedustellaan suunnitelmiani lähteä kaupungille ja kerrotaan vinkkejä hyvistä paikoista viettää sunnuntaita. Tällä hetkellä olisi mega-Erasmus-rajoittamatonmääräsangriaa-bileet, mutta taidan vain juoda puutarhassa teetä, katsella kiikareilla Montjuicille ja mennä nukkumaan. Tiistaina tulevat Suomesta Essi, Marko ja Nico, joten kyllä tässä ehtii bailata. Huomenna on treffit pomon kanssa yliopistolla. Pidetään peukkuja, että tällä kertaa olisi mañana-hommien lisäksi jotain sanottavaa niistä töistäkin.

Kämppäflaksi & muita tarinoita

Niin se vierahti ensimmainen viikko Barcelonassa. Eipa ole tullut katsottua yhtaan "oikeaa" nahtavyytta, mutta mikapa siina, paamaaratonta hortoilua ympari kaupunkia on harrastettu sitakin enemman. Vahitellen alkavat kaupunginosat luiskahdella paikalleen paakopassa ja kaupunki hahmottua. Vanu-ihmiset Milla ja Otto ovat taalla parhaillaan kaymassa, ja heidan kanssaan olen parina iltana hengaillut.

Tostaina soitti viela yksi kampantarjoaja, ja menin sitten perjantaina katsomaan, vaikka oikeasti arvelin, etten enaa todellakaan jaksa vaihtaa asuntoa. Bussi nousi kukkulan rinnetta koko ajan ylemmas ja maisemat muuttuivat samassa tahdissa yha huikeammiksi. Ajattelin, etta kaannymme kohta johonkin pusikkoon ja naita maisemia ei todellakaan nae sielta asunnosta. Pessimisti ei koskaan pety. Espanjalais-brasilialainen Ric haki minut bussipysakilta ja vei 110-vuotiaaseen huvilaan. Pihalla kasvoi lime-, oliivi ja tunnistamatonhedelmapuita ja oli jopa pieni uima-allas. Kattoterassilta nakyi koko kaupungin yli ja kauas merelle, samoin kuin tyhjillaan olevan makuuhuoneen ikkunasta. Toinen kamppis on baskimuusikko-joogaopettaja. Huone maalataan tanaan ja loppuviikosta paasen muuttamaan. Maksan 350 euroa kuussa, johon sisaltyy nettia myoten kaikki. Sita paikkaa kun ajatteleekin, alkaa hymyilyttaa ja sisalla kuplia. Onhan se talo vahan ransistynyt, mutta ehka paasen yli siita seikasta.

Viikonloppuna oltiin perjantaina kamppisten kanssa liikenteessa. Emme oikeastaan paasseet baariin asti, silla taalla voi istua aukioilla ja ostaa olutta kaupustelijoilta. Halvaksi tulee. Lauantaina oli Katalonian kansallispaiva, joten kaupunki oli taynna punaista ja keltaista. Tapasin Millan ja Oton paamielenosoituksen liepeilla. Arc de Triumfilla oli suuri kansanjuhla, jota kavimme hetken katsomassa. Yritin kysella osanottajilta vahan syita itsenaisyyden hinkumiselle, mutta en suoraan sanottuna aivan kasita takalaisten intoa. Eipa Suomessakaan joku random Maija Mielenosoittaja osaa perustella aukottomasti kantaansa, mutta olen muualtakin selvitellyt tata Katalonian itsenaisyysasiaa. Jos olen oikein ymmartanyt, kyseessa on paa-asiassa tunne siita, etta ollaan oma kansakunta ja kielikin on oma. Tuntuu vahan omituiselta, etta taalla niin monet vasemmistolaisetkin ryhmittymat seisovat aika vanhanaikaiselta kalskahtavan nationalismin ja kansallisidentiteettiin perustuvan valtion takana, varsinkin kun Barcelona on varmasti Espanjan kansainvalisin kaupunki. Mutta takana piilee vahan ikavampiakin motiiveja, silla Katalonia on espanjan rikkainta seutua. Takalaiset ajattelevat, etta heidan rahansa virtaavat pois Kataloniasta ja hyodyttavat muuta espanjaa. Samoin taalla asuvia espanjankielisia syrjitaan, ja hyvien tyopaikkojen saaminen on heille paljon vaikeampaa. Ei kuulosta kovin solidaariselta. Kyseessa on tietysti osittain vastareaktio Francon katalaaneihin kohdistamaan sortoon, mutta talla hetkella Katalonialla on jo laaja autonomia, eika mistaan sorrosta voi enaa puhua. Muutamia pienia epakohtia sain selville, kun juttelin ihmisten kanssa, mutta minusta ne olisivat ratkaistavissa nykyisen systeemin sisalla. Esimerkiksi se, ettei oikeudessa voi kayttaa katalaania on tietysti epakohta, mutta vastaava ongelma on monessa maassa aika jouhevasti saatu ratkaistua. Naita ajatuksia en luonnollisesti hopottele englanniksi tai varsinkaan espanjaksi (aivan kuin edes osaisin), mutta ehka taalla suomenkielisessa blogissa pienet pohdinnat ovat luvallisia. :)

Istuimme Ravalissa aukiolla sangriatolkkien kanssa ja spottasimme squatin siina vieressa. Siella oli meneillaan Chile-ilta Salvador Allenden muistoksi. Tanssimme leppoisaa lattarimusaa ja vahan minglasimme hippien kanssa. Ympari maailmaa oli vaki ja "do you study here?" -kysymys heratti lahinna hilpeytta. Pakistanilaiset kaljanmyyjat oppivat matkimaan suomalaisia: "Halabalavalakala" eli "Halapaa kalijaa". Aamulla Allenden muisto pani paan sarkemaan siina maarin, etta lahdin kamppikseni Frederican kanssa rannalle. Sain kylla pitkat patkat luettua pomoni Teresan lainaamia matskuja, joten jotain jarkevaakin tuli tehtya. Fede ja hanen pari italialaista kaveriaan avautuivat rannalla Italian politiikasta. Karua on meininki, kun sopassa on katolisen kirkon, mafian, Berlusconi-mafian ja monen muun lusikka. Yritin siina sitten olla kohtelias ja keksia vastaavia ongelmia Suomesta, mutta taytyy sanoa, etta italiaanot panivat paremmaksi, mita tulee uskomattomiin tarinoihin aseman vaarinkaytosta. Illalla viela Fede kokkasi koko jengille pastaa ja teimme sangriaa.

Tyohommat ovat vahan mystisia. Olen viime viikolla lukenut Teresan lainaamia kirjoja, ja tanaan piti olla tapaaminen yliopistolla. Pari tuntia hengailin ja luin kirjaa, mutta naista ei nakynyt missaan. Sihteeri yritti useaan otteeseen soittaa hanelle, mutta vastausta ei kuulunut. Jatin sitten viestin ja lahden varmaan kotiin laittamaan lounasta ja hiimailemaan. Illalla lahemma Nieppi-Jarpan kanssa katselemaan, se on taalla tyoreissulla. Pitkan kesatyorupeaman jalkeen loma maistuu toki, mutta toivottavasti tasta jossain vaiheessa sikiaa vahan toitakin. Samoin hyva muuttaa espanjaa puhuvien ihmisten luo, silla tama suomalaisten/vaihtareiden osuus sosiaalisesta elamasta on toki ymmarrettavaa nain aluksi, mutta vahitellen myos huolestuttavaa, jos joskus aikoo oppia sita espanjaa.

Home, sweet home

Asuntosolmu alkoi purkautua, kun ymmarsin laittaa nettiin oman ilmoitukseni, jossa kerroin etsivani asuntoa, jossa asuu opiskelijoita. Ikavaa sinansa, silla nuoret, kivat tyossakavijat sopisivat minulle myos erittain hyvin, mutta talla tavalla ei ollut tarpeen reissata ympari kaupunkia taysin mahdottomien asuntojen perassa. Loysin kaksi vaihtoehtoa, joista toinen oli 350 euroa kuluineen, melko kaukana yliopistosta ja ihana. Kamppiksena meksikolainen musiikinopiskelija, marimbansoittaja. Toinen vaihtoehto oli kuudelle kamppikselle tarkoitettu kamppa lahempana yliopistoa, vain 290 euroa laskut mukaanlukien. Meksikolainen vuokrasi huoneen jollekin muulle, joten paadyin jalkimmaiseen. Kielimuurilla saattoi olla osuutta asiaan, silla meksikon mies ei puhunut sanaakaan englantia ja mina vain heikkoa espanjaa.

Nyt sitten asustelen viiden muun vaihtarin kanssa Sant Antonin kaupunginosassa. Asunnossa on ihana parveke, mutta sinne paasee vain muiden huoneiden kautta. Minun ikkunani on sisapihalle, eli kaytannossa sita voi kayttaa vain tuulettamiseen, valoa siita ei oikeastaan tule. Olisin tietysti voinut jatkaa etsintoja ja yrittaa loytaa jotain, jossa saisin  treenata espanjaa ja katsella ikkunasta maisemia, mutta suoraan sanottuna olin totaalisen kypsa asunnonetsintaan. Sitapaitsi tasta on vain pari metropysakkia keskustaan ja yliopistolle, ja kaupat ja kuntosali ovat nurkan takana. Samoin lahella on Montjuic-kukkula, jossa on ihana kayda lenkilla. Koko kukkula on taynna puistoa, historiallisia rakennuksia ja siella on myos maauimala.

Kamppikset ovat saksasta, unkarista, italiasta ja portugalista, joten meno on varsin kansainvalista. Muuten vaki on oikein mukavaa, mutta kaikilla on jopa huvittavuuteen asti stressi espanjan oppimisesta. Istuimme olohuoneessa, ja muut sopivat, etta olisi hyva puhua kotona vain espanjaa. Siihen se keskustelu sitten loppuikin ja kaikki ryhtyivat tuijottamaan telkkaria, silla kukaan ei osaa kielta alkeita enempaa. Olen myos ainoa, joka aikoo menna kielikurssille, silla ne ovat maksullisia. Tunnen itseni ihan ilonpilaajaksi, kun heitan kursailematta lappaa englanniksi.

Eilen muutin tavarani aamupaivalla ja kuulin, etta menemme koko poppoo illalla vaihtaribileisiin. "Ensimmaiset kaksi viikkoa otan rennosti, en tutustu yhteenkaan vaihtariin, en kay yksissakaan vaihtaribileissa, vaan seikkailen yksin kaupungilla ja haistelen ilmapiiria." Tallainen lausunto taisi tulla annettua pari viikkoa sitten. Niin sita kuitenkin lahdettiin. Baarin ovella latkaistiin nimi- ja kotimaatarra rintaan ja ryhdyttiin minglaamaan. Kaksi minuuttia, ja ensimmainen suomalainen tuli vastaan. Puolenyon aikaan baari oli niin taynna vakea, etta keskusteleminen ja liikkuminen oli mahdotonta. Siirryimme viereiseen yokerhoon, joka oli kuulemma Barcelonan suosituimpia, nimeltaan Razzmatazz. Puhuminen oli edelleen mahdotonta, mutta sen sijaan tanssimme ja otimme kolmen aikaan taksin kotiin.

Netti meilla ei viela toimi, mutta istuskelen tassa alakerran nettikahvilassa tata kirjoittamassa. Olen ottanut siekailemattoman rennosti, silla talla viikolla ei enaa tarvitse menna yliopistolle. Pomoni Teresa antoi tiistaina pari kirjaa mukaan ja kaski lueskella. Maanantaina nahdaan uudestaan ja ryhdytaan hahmottelemaan, minkalaisen kokeen ehtisin tassa kolmessa kuukaudessa tehda.

Ay, caramba, mitä porukkaa!

Rakas päiväkirja, mistä aloittaisinkaan... Tänään olen pyrkinyt kosketuksiin katalonialaisen elämänmenon kanssa melko jännittävin tuloksin. Tarkoitus oli tavata pomoni Teresa tänään yliopistolla. Arvelin, että olisi hyvä mennä paikalle viimeistään yhdeksältä, että teen heti hyvän vaikutuksen. Tälle arvelulle Maria nauroi päin naamaa ja sanoi, että aikaisintaan kymmeneltä kannattaa ajatellakaan menevänsä, mieluummin vasta yhdeltätoista. Menin silti kymmeneksi ja tunsin matkalla itseni vähän laiskaksi. Biologian laitos löytyi helposti ja sieltä kasvitieteen osasto. Meillä Oulussa ollaan lakkauttamassa biologian laitoksen toimistoa henkilöstövähennysten takia. Barcelonassa biologian laitoksella on useita omia infotiskejä, kansainvälisten asioiden toimisto ja jokaisella oppiaineella oma toimistonsa. Kasvitieteen toimistossa ei oltu nähty Teresaa moneen päivään, joten päätin soittaa hänelle, onko tapaamisajassa tapahtunut joku muutos, josta en tiedä. Teresa oli hyvin hämmästynyt, että olin paikalla niin aikaisin ja kertoi saapuvansa siinä 12 aikoihin. Myöhemmin Maria kertoi, että on ihan tavallista aloittaa työt vasta silloin. Kävin sitten odotellessa kansainvälisessä toimistossa täyttämässä lomakkeita ja kyselemässä, joten aika ei mennyt hukkaan. Yliopiston seinällä oli kämppäilmoituksia, joista pariin vastasin sähköpostilla. Myöhemmin tapasin myös Teresan, joka oli tosi mukava, mutta pyysi tulemaan huomenna, kun hänellä on enemmän aikaa.

Iltapäivällä tapahtui sitten se jännittävä, eli kämpän metsästys. Ensimmäisessä asunnossa asui latinopoikia, jotka kaikki polttivat sisällä. Muutenkaan paikkaa ei voinut kovin houkuttelevaksi sanoa. Seuraavassa kämpässä asui bolivialainen pariskunta kolmen lapsen kanssa, pitivät sivubisneksenä vuokrahuonetta.

Kolmas paikka oli bongattu yliopiston ilmoitustaululta, joten odotin jonkinlaista opiskelijaboksia. Siellä asuikin keski-ikäinen, punatukkainen nainen, joka oli pukeutunut värikkääseen sifonkiin. Asunto oli täynnä kynttilöitä, suitsukkeita, posliinikoiria ja lasienkeleitä. Nainen puhui hyvin hitaasti ja äänekkäästi englantia, tähän tapaan: "THIS IS A CUPBOARD. HERE YOU CAN KEEP THE CLOTHES, LOOK, LA ROPA, INSIDE HERE, VERY NICE". Taikomista muistuttavaa huitomista ja elehtimistä en kykene sanoin kuvailemaan.

Sitten oli vielä kaksi kämppää, joista toisessa asui 59-vuotias arkkitehtimies (tosin älyttömän kiva tyyppi ja ihana vanha asunto) ja toisessa 50-vuotias hollantilaismies, joka poltti paksua sätkää asuntoa esitellessään. Että taidan jatkaa kesän aikana hyväksi havaittua loisimista ja asua täällä Marian luona vielä ainakin yhden yön. Tämän päivän opetus oli se, että jatkossa käyn katsomassa kämppää vain, jos tiedän, että asukkaat ovat opiskelijoita. Täällä vuokrat ovat paikallisille niin suuria, ettei työssäkäynti tarkoita todellakaan oman kämpän ostoa. Tällä hetkellä tuntuu aika liikuttavalta suomalaisten opiskelijoiden kotileikki, kun väki muuttaa suoraan yksiöön ja alkaa kerätä Iittalan kippoja ja Hackmanin haarukoita.

Alku ei hyvin, mutta nyt kaikki hyvin

Aina ei mene lähtö ihan niin kuin on suunniteltu. Tarkoitus oli palata Parkanosta ja viettää leppoisa viikko Kemissä vanhempien hoteissa samalla pakkaillen ja asioita hoidellen. Siitä sitten matka olisi jatkunut Helsinkiin, missä olisin vielä ehtinyt nähdä ystäviä ennen varsinaista lähtöä. Sen sijaan sain maanantai-iltana elämäni taatusti kaameimman mahataudin, joka vei ihan kaikki voimat ruumiista. Keskiviikkona tunsin oloni paremmaksi, sillä kykenin jo pitämään silmiä auki ja katsomaan telkkaria. Torstain urotyö oli puolentoista perunan onnistunut syöminen. Ei sitten tullut pakkailtua eikä lähdettyä Helsinkiin etuajassa. Lento oli lauantaina Helsingistä Kööpenhaminan kautta Barcelonaan, kaikki tavarat pakkasin perjantaina iltapäivällä. Varasin Kemistä aamulennon Helsinkiin lauantaiksi.

Mahatauti ei kai ollut riittävä koettelemus, sillä torstaina kävi ilmi, ettei lentovaraustani löydy mistään intterwebsin syövereistä. "Palvelemme teitä kolmen päivän kuluessa." Onneksi palvelivat aikaisemmin, ja sain teknisen häiriön takia kadonneen lentovaraukseni sähköpostiini perjantaina muassaan ilmoitus, että lentoaikaa on muutettu. Aamulennolla ei sittenkään ehtisi Barcelonan-koneeseen. Oli siis laitettava vähän kierroksia lisää pakkaamiseen ja otettava iltalento Kemistä alle. Rahaa paloi, mutta se ei perjantai-iltapäivän paniikissa ollut aivan päällimmäisenä mielessä. "Tästä talosta ei enää lähetä halapalennoille", sanoi äiti.

Puolenyön aikaan Paula tuli vastaan Helsinki-Vantaalle. "Oho, ihmisen iho voi siis tosiaan olla harmaa." Voin kuvitella, olo oli edelleen aika hirveä. Tässä kohdassa tarinaa seuraa onnen kääntyminen. Tämä siunattu nainen haki minut yöllä kentältä tihkusateessa. Kävin Paulan luona pari tuntia nukkumassa ja läksin sitten takaisin lentokentälle. Lennot sujuivat mallikkaasti, sikiunessa. Perillä odotti Maria, joka oli viime vuoden vaihdossa Oulussa. Hän kuskasi minut ja laukut luokseen.

Illalla söimme Marian kaverin luona päivällistä ja jatkoimme konserttiin johonkin pitkänimiseen kaupunginosaan. Ensimmäinen bändi soitti kuulemma katalonialaista rumbaa ja toinen mustalaistyylistä musiikkia suurella aukiolla. Suuri joukko Marian kavereita puhui nopeasti katalaania ja huudahteli yllättävissä tilanteissa. Melkein selvin päin olivat ja hauskaa pitivät silti, mokomat. Tämä ja jatkuva poskipusujen moiskahtelu vaatii vähän totuttelua, mutta saatan selvitä. Vaikea on kuvitella mukavampaa tapaa viettää ensimmäinen ilta Barcelonassa. Metelissä en tosin uskaltautunut puhumaan espanjaa, vaan tutustelin ihmisiin englanniksi.

Nyt, 10 tunnin yöunien jälkeen tuntuu vahvasti, että elämä voittaa ja asioilla on taipumusa järjestyä. Vastasin muutamaan kämppäilmoitukseen ja menen katsomaan huomenna yhtä niistä tähän lähelle. Tänään on tarkoitus tehdä pieni kävelyretki keskustaan ja huomenna onkin jo tapaaminen tulevan pomon Teresan kanssa. Sittenpä selviää sekin, miksi Marian biologikavereita nauratti kovasti, kun kuulivat hänen nimensä...