Asuntosolmu alkoi purkautua, kun ymmarsin laittaa nettiin oman ilmoitukseni, jossa kerroin etsivani asuntoa, jossa asuu opiskelijoita. Ikavaa sinansa, silla nuoret, kivat tyossakavijat sopisivat minulle myos erittain hyvin, mutta talla tavalla ei ollut tarpeen reissata ympari kaupunkia taysin mahdottomien asuntojen perassa. Loysin kaksi vaihtoehtoa, joista toinen oli 350 euroa kuluineen, melko kaukana yliopistosta ja ihana. Kamppiksena meksikolainen musiikinopiskelija, marimbansoittaja. Toinen vaihtoehto oli kuudelle kamppikselle tarkoitettu kamppa lahempana yliopistoa, vain 290 euroa laskut mukaanlukien. Meksikolainen vuokrasi huoneen jollekin muulle, joten paadyin jalkimmaiseen. Kielimuurilla saattoi olla osuutta asiaan, silla meksikon mies ei puhunut sanaakaan englantia ja mina vain heikkoa espanjaa.
Nyt sitten asustelen viiden muun vaihtarin kanssa Sant Antonin kaupunginosassa. Asunnossa on ihana parveke, mutta sinne paasee vain muiden huoneiden kautta. Minun ikkunani on sisapihalle, eli kaytannossa sita voi kayttaa vain tuulettamiseen, valoa siita ei oikeastaan tule. Olisin tietysti voinut jatkaa etsintoja ja yrittaa loytaa jotain, jossa saisin treenata espanjaa ja katsella ikkunasta maisemia, mutta suoraan sanottuna olin totaalisen kypsa asunnonetsintaan. Sitapaitsi tasta on vain pari metropysakkia keskustaan ja yliopistolle, ja kaupat ja kuntosali ovat nurkan takana. Samoin lahella on Montjuic-kukkula, jossa on ihana kayda lenkilla. Koko kukkula on taynna puistoa, historiallisia rakennuksia ja siella on myos maauimala.
Kamppikset ovat saksasta, unkarista, italiasta ja portugalista, joten meno on varsin kansainvalista. Muuten vaki on oikein mukavaa, mutta kaikilla on jopa huvittavuuteen asti stressi espanjan oppimisesta. Istuimme olohuoneessa, ja muut sopivat, etta olisi hyva puhua kotona vain espanjaa. Siihen se keskustelu sitten loppuikin ja kaikki ryhtyivat tuijottamaan telkkaria, silla kukaan ei osaa kielta alkeita enempaa. Olen myos ainoa, joka aikoo menna kielikurssille, silla ne ovat maksullisia. Tunnen itseni ihan ilonpilaajaksi, kun heitan kursailematta lappaa englanniksi.
Eilen muutin tavarani aamupaivalla ja kuulin, etta menemme koko poppoo illalla vaihtaribileisiin. "Ensimmaiset kaksi viikkoa otan rennosti, en tutustu yhteenkaan vaihtariin, en kay yksissakaan vaihtaribileissa, vaan seikkailen yksin kaupungilla ja haistelen ilmapiiria." Tallainen lausunto taisi tulla annettua pari viikkoa sitten. Niin sita kuitenkin lahdettiin. Baarin ovella latkaistiin nimi- ja kotimaatarra rintaan ja ryhdyttiin minglaamaan. Kaksi minuuttia, ja ensimmainen suomalainen tuli vastaan. Puolenyon aikaan baari oli niin taynna vakea, etta keskusteleminen ja liikkuminen oli mahdotonta. Siirryimme viereiseen yokerhoon, joka oli kuulemma Barcelonan suosituimpia, nimeltaan Razzmatazz. Puhuminen oli edelleen mahdotonta, mutta sen sijaan tanssimme ja otimme kolmen aikaan taksin kotiin.
Netti meilla ei viela toimi, mutta istuskelen tassa alakerran nettikahvilassa tata kirjoittamassa. Olen ottanut siekailemattoman rennosti, silla talla viikolla ei enaa tarvitse menna yliopistolle. Pomoni Teresa antoi tiistaina pari kirjaa mukaan ja kaski lueskella. Maanantaina nahdaan uudestaan ja ryhdytaan hahmottelemaan, minkalaisen kokeen ehtisin tassa kolmessa kuukaudessa tehda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti