Feelgood field trip

Taas on pari viikonloppua vierahtanyt sitten viimeisen paivityksen. Oltiin viikko sitten viikonloppuna Tanjan ja Jannen kanssa neljan paivan reissulla. Pari paivaa Puerto Vallartassa, pari paivaa Guadalajarassa ja sielta pistokeikka Tequilan kylaan. Puerto Vallarta oli taynna jenkkituristeja ja meininki oli tosi korruptoivaa. Makaat rannalla ja meksikaanot kantavat micheladaa ja hampurilaisia suoraan kateen. Kaytiin snorklaamassa ja katsomassa valaita ja sitten maattiin muiden joukossa rannalla.

Tuosta micheladasta sen verran, etta kyseessa on tietysti chilikastikkeen kanssa tarjoiltava olut. Vaikea on kuvitella asiaa, jota taalla ei saisi chilin kanssa. Tahan mennessa olen bongannut ainakin mangoa, tikkareita, kuivahedelmia, karkkia, jaateloa ja tietysti kaikki normaalit chilia sisaltavat ruuat.
Guadalajarasta tykkasin tosi paljon, harmi vaan, etta aikaa oli niin vahan. Aiottiin lahtea baariin lauantai-iltana, mutta laiskotti, joten jaatiin hostellille, Seuraavana aamuna sitten luettiin lehdesta, etta juuri siella aiotulla yokerhoalueella oli kansainvalisella klubilla ammuskeltu ja heitetty kranaatti sisaan. Kuusi oli kuollut ja 30 loukkaantunut. Eihan me valttamatta samassa yokerhossa oltaisi oltu, mutta aika hiljaista vakea oltiin silti aamupalapoydassa.

Tequilan kaupunki oli uskomaton pikkukyla, jossa tuotetaan suurin osa Meksikon tequilasta. Tehdaskierros oli kuin sirkus, kun saksalaiset keski-ikaiset miehet kayttaytyivat kuin viisivuotiaat. Maistiaiset eivat ainakaan auttaneet tilannetta. Me oltiin maksettu pitempi opastuskierros, ja paadyttiin sitten keski-ikaisen hifistelijapariskunnan kanssa valkoisten liinojen aareen maistelemaan tequilaa jalkalasista. Siina sitten yritettiin pitaa pokkaa ja pyoritella ja haistella kaikki rituaalit lapi niin kuin kaskettiin. Oli aika levoton sunnuntai-iltapaiva meksikolaisessa tuppukylassa.

Viime viikonloppuna oli tarkoitus lahtea Pachucaan meksikolaisen perheen luo, jonka tapasimme Teotihuacanilla tammikuussa. Nina oli myos lahdossa, mutta aikataulut osoittautuivat mahdottomiksi sovittaa yhteen. Vietin sitten rennon viikonlopun DF:ssa bailaten ja aurinkoa ottaen. Oli vahan mystista, kun se meksikolainen Erick sanoi jutelleensa Ninan kanssa Facebookissa, mutta Nina sanoi, etteivat he ole edes kavereita. Huomasin sitten, etta Erick oli lisannyt taysin randomeita suomalaisia kavereitani listalleen siella. Niiden seinalle se oli sitten kirjoittanut espanjaksi ja likettanyt ja kommentoinut niiden kuvia. Eli jos teilta tullaan kyselemaan, milloin ajattelitte tulla Pachucaan, alkaa ihmetelko.

Sitten on kerrottava maailman parhaasta maastoretkesta viime perjantailta. Kestavan kehityksen opettaja antoi mahdollisuuden liittya seuraan, kun han oli lahdossa kaupungin virkamiesten kanssa tutkailemaan urbaanin luomuviljelyn tukiohjelmaa. Taalla siis kaupungilla on projekti, jossa ne myontavat pienia rahasummia kaupungin alueella tapahtuviin asukkaiden luomuviljelyprojekteihin. Kaytiin kuudessa eri paikassa, jotka kaikki olivat Meksiko Cityn alueella. Yksi luomuviljelys oli jarjeston, joka omisti myos muutaman viereisen kerrostalon. Asukkaiden velvollisuus oli tuoda biojatteensa viljelykselle kompostoitavaksi ja auttaa puutarhanhoidossa. Kaupungin rahalla aiottiin rakentaa talojen katoille sadevesikerain.

Kyseessa eivat olleet mitkaan rikkaiden harrastuskerhot, vaan ihmiset olivat selvasti koyhia ja viljelysten tarjoama ruoka-apu tarkeaa, puhumattakaan yhdessa tekemisen sosiaalisesta vaikutuksesta ja esteettisesta hyodysta, kun ankealle ja harmaalle laitakaupungille pystytetaan puutarhoja. Eras toinen viljelys oli todella kurjassa aaltopeltislummissa, ja sille annettu rahoitus tuntui olevan tarkea askel. Hokkelit oli rakennettu laittomasti, mutta puutarhan myota avautui kontakti asukkaiden ja kaupungin valille, ja alueen olosuhteiden parantamista oli ryhdytty suunnittelemaan. Valilla tata Meksikon touhua katsellessa on ollut aika toivottomia maailmantuskan paivia, mutta tuollaisen reissun jalkeen olo on kuin lukiolaisella mielenosoituksen jalkeen. Tulin kotiin luomuporkkanoiden ja -yrttien kanssa superonnellisena. Kotona suomalaiset taloustieteilijat soivat Mäkkärin jaateloa keittiossa ja nauroivat hassulle hippi-intoilijalle.

Täällä ei muuten ilmeisesti nähdä mitään ongelmaa yliopistojen kaupallistumisessa (aivan kuin Suomessa nähtäisiin...). Vähän väliä jotain hippaveikkoja kampuksella promoamassa tuotteitaan. Kerroinkin jo aiemmin Facebookissa, miten opiskelijakortin kylkiäisenä tuli tytöillä vaaleanpunainen ja pojille musta pussi täynnä mainoskrääsää. Kampuksella on myös Apple-kauppa, joka kyllä enemmän muistuttaa näyteikkunaa, johon voi mennä sisälle. Viime viikolla olin yliopiston pihalla opiskelemassa (aikamoista luksusta muuten auringonpaisteessa olla kirjojen kanssa, kun pistokkeitakin on ulkona läppäreitä varten). Tultiin kolme kertaa tyrkyttämään jotain typerää Unileverin mainosranneketta.

Vuorenvalloitus

Jäähdyttelen tässä tulivuorireissun jäljiltä, yritän ymmärtää olevani taas kaupungissa ja kiinnostua tulevista välikokeista. Valokuvat reissulta ovat nähtävissä Facebookissa. Vuorikärpänen taisi puraista soiden samoilijaa oikein kunnolla. Lähdimme lauantaiaamuna autoilemaan kohti Iztaccihuatlia. Meitä oli lopulta neljä suomalaista, brasilialainen, kaksi meksikolaista ja chileläinen opas. Pystytimme teltat La Joyaan ja nousimme parin tunnin testireissun vuorta ylöspäin ja totuttelimme ohueen ilmaan. Meidän suomalaisten varusteet olivat lähinnä iso vitsi, sillä kenelläkään ei ollut mitään kunnollista mukana Suomesta. Wal Martin sadeasut ja alennuspaidat olivat silti aivan riittäviä, kun kylmät olosuhteet eivät olleet meille aivan vieraita.

Tarkoituksena oli kiivetä päivässä La Joyan yli 3000 metristä 5200 metriin huipulle, joten lähtö oli jo neljältä aamuyöllä. Kipusimme otsalamppujen valossa ensimmäiset tunnit. Maisema oli uskomaton, kun nousimme harjanteelle 4500 metrin korkeudessa, ja aurinko nousi. Vaikka varsinaisesta vuoristotaudista ei kärsitty, näihin melko lyhyeltä tuntuviin matkoihin kului uskomattoman paljon aikaa, voimia ja hikeä. Olo oli muka normaali, mutta yhtäkkiä vähän tiukemman nousun jälkeen tuntui, ettei happea saa tarpeeksi, vaikka kuinka puuskuttaa. 4700 metrin korkeudessa basecampin tuntumassa näkyvyys alkoi olla todella huono ja pystyssä pysyminen oli vaikeaa tuulen takia. Basecampissa kukaan ei aikonut nousta ylemmäs huonon sään takia, joten mekin päätimme jättää kiipeämisen siihen. Vähän harmitti, mutta toisaalta huipulla ei olisi nähnyt oikein mitään siinä tuiskussa. Joka tapauksessa tuli käytyä korkeammalla kuin koskaan ennen.

Näin kirjoitettuna koko juttu kuulostaa aika lattealta, eikä varmasti kokeneiden trekkaajien korvissa kuulosta miltään Himalajan rinnalla, mutta minulle tuo kaikki oli uskomaton elämys Mexico Cityssä vietetyn kuukauden jälkeen. Heti paluun jälkeen alkoi armoton googlaus ja mietintä, miten pääsisin takaisin korkeuksiin mahdollisimman pian. Couchsurfingin kautta löytyi reissu vuoristoon perhosreservaattiin, ja ilmoittauduin välittömästi.

Tämä Tecin koeviikko näyttäytyy minulle lähinnä niin, että kaikki opettajat sanovat, ettei ole koetta, kun teillä opiskelijoilla on nyt niin paljon työtä muutenkin ja anteeksi nyt, kun annan teille tällaisen kotitehtävän. Yksi koe olisi keskiviikkona, mutta suhtaudun siihen aika luottavaisin mielin, sillä sinne täytyy lukea pari tekstiä, joita on nyt koko tammikuu väännetty rautalangasta luennoilla. Torstain kolmen tunnin espanja on peruttu, sillä meillä on nyt ihan hirveästi töitä, kun kirjoitamme sivun aineen siitä, mitä olemme kulttuurisesti ja sosiaalisesti kokeneet Meksikossa. Siksi reissusuunnitelmat käyvät kuumana. Miten käyttää neljä päivää tehokkaasti, rentouttavasti ja halvasti, siinä tämän hetken suurin huoli.

Tänään tein kotiläksyt yhdessä tsekkityttöön rakastuneen Pablon kanssa. Tehtävänä oli mennä Starbucksiin ja tutkia, mitä johtamisteoriaa yritys soveltaa ja arvioida palvelun laatua. Ihan oikeasti. Hyvät oli sumpit, ei siinä mitään. Pablon kanssa sitten juteltiin siinä maidemme presidenteistä. Meinasi mennä frappuchino väärään kurkkuun, kun tuli puheeksi Porfirio Diaz. Jokaisen vasemmistolaisen silmissä siinä oli yksi piru mieheksi. Pablo kertoi kirkkain silmin, että "he was a hard-working man, who did his best for this nation", vaikka myönsi, että köyhin kansanosa saattoi vähän unohtua. Syy siihen, että mies oli presidenttinä kokonaiset 35 vuotta oli tietysti se, että hän oli yksinkertaisesti niin suosittu. Siitä sitten Starbucksilta sain kyydin kotiin sen isän hienolla autolla. Eikai siinä, kyllä Suomessakin yhtä kirkkain silmin puhutaan erillissodasta. Saattaa olla ihan yhtä kova kulttuurishokki, jos on opiskellut Euroopan historian vähän toisesta vinkkelistä.