Tänään on juuri sopivan rauhallinen ilta kirjoittaa blogia. Koulutehtävät painavat niskassa ja katumelu kantautuu ulkoa. Tein juuri powerpoint-esityksen hallintotieteen kurssille. Paljon kuvia sympaattisista norsuista ja poliittinen sanoma. Yhdellä kurssille eräs poika esitteli suosikkiyrityksensä, joka oli McDonalds. 15 minuuttia mäkkärin mainoskuvastoa ja kehuja niiden maanmainiosta yritysstrategiasta. Ajatella, että ovat niin monikulttuurisiakin, että Intiassa tarjoilevat hampurilaisia paikallisilla mausteilla! Kuuntelin ja mietin, että kyseessä voisi tietysti olla erinomainen mustan huumorin näyte, mutta pahoin pelkään, ettei näin ole.
Yksi kummallinen asia tässä Meksikossa on, nimittäin se, että suomalaisena tunnen suurta häpeää amerikkalaisuudestani. Kadulla ei voi välttyä huomaamasta ihmisten pahoja katseita. Välillä myös ymmärrän kommentit, jotka on suunniteltu espanjaa osaamattomille gringoille. Tiedän, että olen kaikkien silmissä jenkki, sillä hyvin lyhyen keskustelun jälkeen kysytään, olenko kotoisin Yhdysvalloista. Kun kerron olevani Suomesta, kaikki yllättyvät ja asenne muuttuu 300% positiivisemmaksi. Harva tietää, mikä se sellainen Suomi on, mutta Eurooppa on peruksena hyvä maa. Niinpä kuljeskelen ympäri DF:ää (Mexico City täkäläisittäin) ja haluan ensimmäistä kertaa elämässäni kantaa suomenlippupaitaa. Siinä paidassa voisi myös lukea, että ei, en halua taksia, en ole sun amiga ja näin jo Frida Kahlo -museon.
On taas tapahtunut niin paljon, etten tiedä, mistä kirjoittaisin. Pari viikkoa sitten meillä oli kolmen päivän loma, jonka käytin kestävän kehityksen kurssiprojektiin. Ideana on mennä maaseutuyhteisöön, jossa on käynnissä kestävä kehityksen projekti ja tutkia heidän elämäntapaansa oppimamme SLA-metodin avulla. Seitsemän hengen ryhmästämme lähtijöitä oli kolme; minä, ranskalainen Margaux ja kroatialainen Borko. Meksikolaiset feidasivat mitä erikoisimpiin syihin vedoten. Eräskin Alejandro kieltäytyi lähtemästä, sillä Oaxaca on liian vaarallinen, jos ryhmässä ei ole lääkäriä tai yliopiston henkilökunnan edustajaa. Jätimme mainitsematta kaikki ne reppuselkäreissaajat ympäri maailmaa, joita on Oaxacassa vilisemällä.
Menimme siis yöbussilla Tuxtepeciin Oaxacan osavaltioon, mistä meidät otti kyytiinsä kylän edustaja lava-autollaan. Pieneen autoon mahtui 13 ihmistä tavaroineen, ja matka jatkui 5 tuntia Tepetotutlaan. Kyseisessä chinanteco-intiaanien kylässä oli huomattu, että metsien hakkaaminen tekee vedestä juomakelvotonta ja tuhoaa perinteisen elinympäristön. Niinpä rahaa ei juurikaan ole, mutta viljelyksille riittää vettä ja ekoturismista saadaan sen verran tuloja, että huonona satovuonna saadaan ostettua maissia.
Reissu oli tietysti uskomattoman avartava, ja siitä voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta kolme päivää ekoturismin mallikappaleena riitti mainiosti. Meidän tehtävänämme oli selvittää, miten yhteisön jäsenten omista tarpeista lähtien ja heidän omia resurssejaan apuna käyttäen elämäntapaa voisi muuttaa kestävämmäksi ja vähemmän haavoittuvaksi kriisien kohdatessa. Nurinkurisesti päädyimme siihen tulokseen, että näillä ihmisillä menee hiton paljon paremmin kuin kaupunkiin muuttaneilla, mutta he tarvitsevat maailmaa nähneen konsultin ulkopuolelta auttamaan ekoturismin kanssa. Emme olleet juuri hetkeäkään yksin, ja kylän ulkopuolelle ei saanut edes mennä ilman opasta. Lounastauot saimme vaivoin neuvoteltua sellaisiksi, että ehdimme ottaa 20 minuutin torkut. Silti koko ajan oli läsnä jeppe radiopuhelimen kanssa, joka raportoi liikkeitämme seuraavalle oppaalle. Kun heräsimme, joku odotti meitä ja alkoi välittömästi esitelmöidä espanjaksi, mitä sitten jatkuikin pimeäntuloon asti.
Saimme puhua kenen tahansa kyläläisen kanssa ja kysyä mielipiteitä vallitsevaan järjestykseen. Käytännössä se oli täysin turhaa, sillä aina oli joku yhteisön nokkamiehistä vieressä. Huvittavaa oli myös, miten erityisesti oltiin ylpeitä kaikesta länsimaalaisesta omien perinteiden sijaan. Meillä on täällä Säännöt ja Demokratia ja jos on liian juovuksissa, sellikin löytyy. Meille oli järjestetty virallisia tapaamisia ties minkä komiteoiden puheenjohtajien kanssa, jotka kaikki toistivat samaa virttä järjestyksestä ja valvonnasta. Kun kysyimme perinteistä, saimme kuulla kirkollisista juhlapyhistä. Eräänä iltana pomomiesten mentyä haastattelimme naista, joka kokkasi meidän ruokamme. Kävi ilmi, että kylän yleiskokouksiin osallistuvat vain miehet ja sinkkunaiset, ja että ne harvat naiset eivät juuri koskaan avaa suutaan näissä kokouksissa. Naiset saattavat päästä koulukomiteaan, jonka tehtävä on siivota luokkahuoneet. Lisäksi hän ihan noin vain ohimennen kuvaili kylän hääperinteet, jotka eivät taatusti ole paavin hyväksymiä. Samoin eräässä talossa roikkui seinällä jonkun kissaeläimen talja. Ihmettelin ääneen, että metsästyksen (lukuunottamatta joitakin ruuaksi käytettäviö lajeja) piti olla kiellettyä nyt, kun metsä on suojeltu. Pomomies kiemurteli hankalan näköisenä, kun talon isäntä levollisesti kertoi sivaltaneensa tigrillolta pään pois machete-veitsellä, kun se söi liian monta kanaa.
Viimeisenä päivänä meillä oli reissun jännittävin audienssi. Oli nimittäin sattunut ihan tavallisessa tepetotutlalaisessa perheessä, että pari päivää papin vierailun jälkeen aamiaisella tortillassa oli jotakin kummallista. Kyseessä oli pyhimyksen kuva, Virgen de Jugila, joka oli päättänyt ilmestyä juuri tähän tortillalättyyn. Leipä tietysti kehystettiin, ja nyt se on ollut jo vuoden esillä homehtumatta pyhiinvaeltajien nähtävänä. Kaikki kävijät, jotka ovat nähneet tuon tortillan kukkien ympäröimällä ja koristellulla alttarilla, ovat suuresti ihmetelleet yhdennäköisyyttä. Protestanttinen mieleni oli liian sysimusta, jotta Jugilan neitsyt olisi minulle näyttäytynyt tuossa maissikiekossa.
Sitten on ollut konsertteja, esimerkiksi Röyksopp, joka oli aivan upea ja ihana! Viime viikonloppuna olin Tepetotutlan vakavamielisen tutkimusreissun vastapainoksi Zihuatanejon biitsillä. Päivä meni näin: aamupalaksi rantaravintolassa paahtoleipää, guacamolea ja hedelmiä. Siitä lipsuimme tilaamaan lisää guacamolea ja seuraksi yhdet oluet. Uimme ja nauroimme, tilasimme lisää olutta, ja yhtäkkiä olikin jo ilta ja talo halusi välttämättä tarjota viimeiset kaljat. Yhtä snorklausreissua lukuunottamatta tämän voi kertoa kolmella ja saada selville viikonlopun marssijärjestyksen. Jos persut rynnistävät kunnolla vaaleissa, minua ei päästetä tällä ihonvärillä maahan.
tiistai 5. huhtikuuta 2011
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Puolivalin muutoksia
Tana aamuna matkustin ensimmaista kertaa koululle Coyoacanista. Ensin peserolla juna-asemalle ja siita lahijunalla kampukselle. Peserot ovat pienia vihreita busseja, joiden pinta on kiiltanyt ehka 30 vuotta sitten ja joiden aikatauluja ja reitteja ei ole missaan koottuna. Kyytiin ja sielta pois paasee missa tahansa. Muutin siis eilen uuteen paikkaan. Alue on kauniimpi ja elavaisempi, ja kamppikset puhuvat espanjaa kolmella eri etelaamerikkalaisella korostuksella. Jaljella olevassa kahdessa ja puolessa kuukaudessa ei ehdi ihmeita, mutta ehka ymparisto on entista hedelmallisempi kielen kehitykselle.
Pieni kahina oli entisen vuokraisannan kanssa ennen lahtoa. Kysyin kuun alussa, voinko muuttaa pois viiden kuukauden sopimuksestani huolimatta. Silloin Juan vastasi, etta tottakai ja sin problemas. Eilen muuttopaivana Juan sitten ilmestyi paikalle, ja vaati pidattamansa takuuvuokran lisaksi yhden lisakuukauden vuokraa. Kuulemma ei ollut muistanut sopimuskauden pituutta ja nyt tulee sitten menetyksia, kun huhti- ja toukokuulle ei ole maksajaa. Mina pidin pintani, silla olin jo ehtinyt sopia maksavani puoli kuukautta uuteen kamppaan, yhteensa olisin siis joutunut maksamaan 1,5 kuukautta kahta kamppaa Juanin virheen takia. "Siina tapauksessa pyydan, etta pakkaat tavarasi ja haivyt valittomasti!" sanoi han ja jai odottamaan, kunnes lahdin. Kerrankin oli tuuria, etta tama tapahtui juuri muuttopaivana (Juan ei siis tiennyt, milloin aion muuttaa), etta sai sanoa "muy bien" ja paiskoa puseronsa dramaattisesti rinkkaan.
Mista sitten sain sytykkeen haastaa riitaa meksikolaisen vuokraisannan kanssa ja alkaa kahlaamaan lapi kamppailmoituksia? Pari viikkoa sitten lahdin couchsurfing.com-sivulta loytamieni mehikaanojen kanssa perhosreservaattiin Michoacaniin viikonlopuksi. Perhosia oli vuorella kuin hyttysia Lapin kesassa ja oli rentouttavaa telttailla hyvassa seurassa ja uida kuumavesialtaissa, mutta reissun suurin merkitys oli juuri kieli. Olin tiennyt selviavani arkipaivan tilanteista espanjalla, mutta en ollut tiennyt pystyvani puhumaan kaksi paivaa lahes pelkkaa espanjaa. Virheita ja ankytysta esiintyi, mutta kaikki ymmarsivat lauseiden sisallon ja mina sain enemman tai vahemman sanottua, mita halusinkin. Maanantaina sitten paatin, etta jos on tullut toiselle puolelle maapalloa opettelemaan espanjaa, voisi kai vahan pistaa yritysta siihen suuntaan. Compartodepa-nimiselta sivulta loytyi suhteellisen helposti tuo kamppa Coyoacanista.
Eilen lahtivat myos eraat muuttolinnut, eli vanhemmat, pikkuveli ja tati kymmenen paivan reissunsa jalkeen. Vietettiin pitka viikonloppu Veracruzissa aurinkoa ottaen. Edellisella viikolla en valikokeiden takia ehtinyt nahda perhetta edes joka paiva, joten oli tarkeaa viettaa muutama paiva ihan rauhassa heidan kanssaan, kun olivat kuitenkin tulleet toiselle puolelle maapalloa minua katsomaan. Kaytiin snorklaamassa ja jokiristeilylla mangrovemetsassa ja tasapainoiltiin ruskettumisen ja palamisen rajamailla. Vasta 18 tayttaneen Sampon kanssa paastiin baariin, mika varmaan tuntuu sitten Suomessa viela sata kertaa oudommalta.
On maailman oudointa, etta nyt olen tasmalleen puolessa valissa tata vaihtoa! Tuntuu kuin olisi kulunut korkeintaan kuukausi, enka olisi oikeastaan ehtinyt edes aloittaa elamaa taalla. Toisaalta on ikava varsinkin ystavia Suomessa. Huomasin viime viikolla, etta jos lennan suoraan Helsingista Ouluun, ehdin juuri ja juuri Vanun liittokokoukseen! Ilmoitin sitten Ouluun, etta jos etajasen kelpaa edustajaksi, olisin kiinnostunut. Siispa jos Popovanun vuosikokous niin suo, liittariin putkahtaa suoraan lentokentalta ruskettunut rinkkaselkainen Aino. Lupaan hankkia sombreron tata tilannetta varten! :D
Pieni kahina oli entisen vuokraisannan kanssa ennen lahtoa. Kysyin kuun alussa, voinko muuttaa pois viiden kuukauden sopimuksestani huolimatta. Silloin Juan vastasi, etta tottakai ja sin problemas. Eilen muuttopaivana Juan sitten ilmestyi paikalle, ja vaati pidattamansa takuuvuokran lisaksi yhden lisakuukauden vuokraa. Kuulemma ei ollut muistanut sopimuskauden pituutta ja nyt tulee sitten menetyksia, kun huhti- ja toukokuulle ei ole maksajaa. Mina pidin pintani, silla olin jo ehtinyt sopia maksavani puoli kuukautta uuteen kamppaan, yhteensa olisin siis joutunut maksamaan 1,5 kuukautta kahta kamppaa Juanin virheen takia. "Siina tapauksessa pyydan, etta pakkaat tavarasi ja haivyt valittomasti!" sanoi han ja jai odottamaan, kunnes lahdin. Kerrankin oli tuuria, etta tama tapahtui juuri muuttopaivana (Juan ei siis tiennyt, milloin aion muuttaa), etta sai sanoa "muy bien" ja paiskoa puseronsa dramaattisesti rinkkaan.
Mista sitten sain sytykkeen haastaa riitaa meksikolaisen vuokraisannan kanssa ja alkaa kahlaamaan lapi kamppailmoituksia? Pari viikkoa sitten lahdin couchsurfing.com-sivulta loytamieni mehikaanojen kanssa perhosreservaattiin Michoacaniin viikonlopuksi. Perhosia oli vuorella kuin hyttysia Lapin kesassa ja oli rentouttavaa telttailla hyvassa seurassa ja uida kuumavesialtaissa, mutta reissun suurin merkitys oli juuri kieli. Olin tiennyt selviavani arkipaivan tilanteista espanjalla, mutta en ollut tiennyt pystyvani puhumaan kaksi paivaa lahes pelkkaa espanjaa. Virheita ja ankytysta esiintyi, mutta kaikki ymmarsivat lauseiden sisallon ja mina sain enemman tai vahemman sanottua, mita halusinkin. Maanantaina sitten paatin, etta jos on tullut toiselle puolelle maapalloa opettelemaan espanjaa, voisi kai vahan pistaa yritysta siihen suuntaan. Compartodepa-nimiselta sivulta loytyi suhteellisen helposti tuo kamppa Coyoacanista.
Eilen lahtivat myos eraat muuttolinnut, eli vanhemmat, pikkuveli ja tati kymmenen paivan reissunsa jalkeen. Vietettiin pitka viikonloppu Veracruzissa aurinkoa ottaen. Edellisella viikolla en valikokeiden takia ehtinyt nahda perhetta edes joka paiva, joten oli tarkeaa viettaa muutama paiva ihan rauhassa heidan kanssaan, kun olivat kuitenkin tulleet toiselle puolelle maapalloa minua katsomaan. Kaytiin snorklaamassa ja jokiristeilylla mangrovemetsassa ja tasapainoiltiin ruskettumisen ja palamisen rajamailla. Vasta 18 tayttaneen Sampon kanssa paastiin baariin, mika varmaan tuntuu sitten Suomessa viela sata kertaa oudommalta.
On maailman oudointa, etta nyt olen tasmalleen puolessa valissa tata vaihtoa! Tuntuu kuin olisi kulunut korkeintaan kuukausi, enka olisi oikeastaan ehtinyt edes aloittaa elamaa taalla. Toisaalta on ikava varsinkin ystavia Suomessa. Huomasin viime viikolla, etta jos lennan suoraan Helsingista Ouluun, ehdin juuri ja juuri Vanun liittokokoukseen! Ilmoitin sitten Ouluun, etta jos etajasen kelpaa edustajaksi, olisin kiinnostunut. Siispa jos Popovanun vuosikokous niin suo, liittariin putkahtaa suoraan lentokentalta ruskettunut rinkkaselkainen Aino. Lupaan hankkia sombreron tata tilannetta varten! :D
maanantai 21. helmikuuta 2011
Feelgood field trip
Taas on pari viikonloppua vierahtanyt sitten viimeisen paivityksen. Oltiin viikko sitten viikonloppuna Tanjan ja Jannen kanssa neljan paivan reissulla. Pari paivaa Puerto Vallartassa, pari paivaa Guadalajarassa ja sielta pistokeikka Tequilan kylaan. Puerto Vallarta oli taynna jenkkituristeja ja meininki oli tosi korruptoivaa. Makaat rannalla ja meksikaanot kantavat micheladaa ja hampurilaisia suoraan kateen. Kaytiin snorklaamassa ja katsomassa valaita ja sitten maattiin muiden joukossa rannalla.
Tuosta micheladasta sen verran, etta kyseessa on tietysti chilikastikkeen kanssa tarjoiltava olut. Vaikea on kuvitella asiaa, jota taalla ei saisi chilin kanssa. Tahan mennessa olen bongannut ainakin mangoa, tikkareita, kuivahedelmia, karkkia, jaateloa ja tietysti kaikki normaalit chilia sisaltavat ruuat.
Guadalajarasta tykkasin tosi paljon, harmi vaan, etta aikaa oli niin vahan. Aiottiin lahtea baariin lauantai-iltana, mutta laiskotti, joten jaatiin hostellille, Seuraavana aamuna sitten luettiin lehdesta, etta juuri siella aiotulla yokerhoalueella oli kansainvalisella klubilla ammuskeltu ja heitetty kranaatti sisaan. Kuusi oli kuollut ja 30 loukkaantunut. Eihan me valttamatta samassa yokerhossa oltaisi oltu, mutta aika hiljaista vakea oltiin silti aamupalapoydassa.
Tequilan kaupunki oli uskomaton pikkukyla, jossa tuotetaan suurin osa Meksikon tequilasta. Tehdaskierros oli kuin sirkus, kun saksalaiset keski-ikaiset miehet kayttaytyivat kuin viisivuotiaat. Maistiaiset eivat ainakaan auttaneet tilannetta. Me oltiin maksettu pitempi opastuskierros, ja paadyttiin sitten keski-ikaisen hifistelijapariskunnan kanssa valkoisten liinojen aareen maistelemaan tequilaa jalkalasista. Siina sitten yritettiin pitaa pokkaa ja pyoritella ja haistella kaikki rituaalit lapi niin kuin kaskettiin. Oli aika levoton sunnuntai-iltapaiva meksikolaisessa tuppukylassa.
Viime viikonloppuna oli tarkoitus lahtea Pachucaan meksikolaisen perheen luo, jonka tapasimme Teotihuacanilla tammikuussa. Nina oli myos lahdossa, mutta aikataulut osoittautuivat mahdottomiksi sovittaa yhteen. Vietin sitten rennon viikonlopun DF:ssa bailaten ja aurinkoa ottaen. Oli vahan mystista, kun se meksikolainen Erick sanoi jutelleensa Ninan kanssa Facebookissa, mutta Nina sanoi, etteivat he ole edes kavereita. Huomasin sitten, etta Erick oli lisannyt taysin randomeita suomalaisia kavereitani listalleen siella. Niiden seinalle se oli sitten kirjoittanut espanjaksi ja likettanyt ja kommentoinut niiden kuvia. Eli jos teilta tullaan kyselemaan, milloin ajattelitte tulla Pachucaan, alkaa ihmetelko.
Sitten on kerrottava maailman parhaasta maastoretkesta viime perjantailta. Kestavan kehityksen opettaja antoi mahdollisuuden liittya seuraan, kun han oli lahdossa kaupungin virkamiesten kanssa tutkailemaan urbaanin luomuviljelyn tukiohjelmaa. Taalla siis kaupungilla on projekti, jossa ne myontavat pienia rahasummia kaupungin alueella tapahtuviin asukkaiden luomuviljelyprojekteihin. Kaytiin kuudessa eri paikassa, jotka kaikki olivat Meksiko Cityn alueella. Yksi luomuviljelys oli jarjeston, joka omisti myos muutaman viereisen kerrostalon. Asukkaiden velvollisuus oli tuoda biojatteensa viljelykselle kompostoitavaksi ja auttaa puutarhanhoidossa. Kaupungin rahalla aiottiin rakentaa talojen katoille sadevesikerain.
Kyseessa eivat olleet mitkaan rikkaiden harrastuskerhot, vaan ihmiset olivat selvasti koyhia ja viljelysten tarjoama ruoka-apu tarkeaa, puhumattakaan yhdessa tekemisen sosiaalisesta vaikutuksesta ja esteettisesta hyodysta, kun ankealle ja harmaalle laitakaupungille pystytetaan puutarhoja. Eras toinen viljelys oli todella kurjassa aaltopeltislummissa, ja sille annettu rahoitus tuntui olevan tarkea askel. Hokkelit oli rakennettu laittomasti, mutta puutarhan myota avautui kontakti asukkaiden ja kaupungin valille, ja alueen olosuhteiden parantamista oli ryhdytty suunnittelemaan. Valilla tata Meksikon touhua katsellessa on ollut aika toivottomia maailmantuskan paivia, mutta tuollaisen reissun jalkeen olo on kuin lukiolaisella mielenosoituksen jalkeen. Tulin kotiin luomuporkkanoiden ja -yrttien kanssa superonnellisena. Kotona suomalaiset taloustieteilijat soivat Mäkkärin jaateloa keittiossa ja nauroivat hassulle hippi-intoilijalle.
Täällä ei muuten ilmeisesti nähdä mitään ongelmaa yliopistojen kaupallistumisessa (aivan kuin Suomessa nähtäisiin...). Vähän väliä jotain hippaveikkoja kampuksella promoamassa tuotteitaan. Kerroinkin jo aiemmin Facebookissa, miten opiskelijakortin kylkiäisenä tuli tytöillä vaaleanpunainen ja pojille musta pussi täynnä mainoskrääsää. Kampuksella on myös Apple-kauppa, joka kyllä enemmän muistuttaa näyteikkunaa, johon voi mennä sisälle. Viime viikolla olin yliopiston pihalla opiskelemassa (aikamoista luksusta muuten auringonpaisteessa olla kirjojen kanssa, kun pistokkeitakin on ulkona läppäreitä varten). Tultiin kolme kertaa tyrkyttämään jotain typerää Unileverin mainosranneketta.
Tuosta micheladasta sen verran, etta kyseessa on tietysti chilikastikkeen kanssa tarjoiltava olut. Vaikea on kuvitella asiaa, jota taalla ei saisi chilin kanssa. Tahan mennessa olen bongannut ainakin mangoa, tikkareita, kuivahedelmia, karkkia, jaateloa ja tietysti kaikki normaalit chilia sisaltavat ruuat.
Guadalajarasta tykkasin tosi paljon, harmi vaan, etta aikaa oli niin vahan. Aiottiin lahtea baariin lauantai-iltana, mutta laiskotti, joten jaatiin hostellille, Seuraavana aamuna sitten luettiin lehdesta, etta juuri siella aiotulla yokerhoalueella oli kansainvalisella klubilla ammuskeltu ja heitetty kranaatti sisaan. Kuusi oli kuollut ja 30 loukkaantunut. Eihan me valttamatta samassa yokerhossa oltaisi oltu, mutta aika hiljaista vakea oltiin silti aamupalapoydassa.
Tequilan kaupunki oli uskomaton pikkukyla, jossa tuotetaan suurin osa Meksikon tequilasta. Tehdaskierros oli kuin sirkus, kun saksalaiset keski-ikaiset miehet kayttaytyivat kuin viisivuotiaat. Maistiaiset eivat ainakaan auttaneet tilannetta. Me oltiin maksettu pitempi opastuskierros, ja paadyttiin sitten keski-ikaisen hifistelijapariskunnan kanssa valkoisten liinojen aareen maistelemaan tequilaa jalkalasista. Siina sitten yritettiin pitaa pokkaa ja pyoritella ja haistella kaikki rituaalit lapi niin kuin kaskettiin. Oli aika levoton sunnuntai-iltapaiva meksikolaisessa tuppukylassa.
Viime viikonloppuna oli tarkoitus lahtea Pachucaan meksikolaisen perheen luo, jonka tapasimme Teotihuacanilla tammikuussa. Nina oli myos lahdossa, mutta aikataulut osoittautuivat mahdottomiksi sovittaa yhteen. Vietin sitten rennon viikonlopun DF:ssa bailaten ja aurinkoa ottaen. Oli vahan mystista, kun se meksikolainen Erick sanoi jutelleensa Ninan kanssa Facebookissa, mutta Nina sanoi, etteivat he ole edes kavereita. Huomasin sitten, etta Erick oli lisannyt taysin randomeita suomalaisia kavereitani listalleen siella. Niiden seinalle se oli sitten kirjoittanut espanjaksi ja likettanyt ja kommentoinut niiden kuvia. Eli jos teilta tullaan kyselemaan, milloin ajattelitte tulla Pachucaan, alkaa ihmetelko.
Sitten on kerrottava maailman parhaasta maastoretkesta viime perjantailta. Kestavan kehityksen opettaja antoi mahdollisuuden liittya seuraan, kun han oli lahdossa kaupungin virkamiesten kanssa tutkailemaan urbaanin luomuviljelyn tukiohjelmaa. Taalla siis kaupungilla on projekti, jossa ne myontavat pienia rahasummia kaupungin alueella tapahtuviin asukkaiden luomuviljelyprojekteihin. Kaytiin kuudessa eri paikassa, jotka kaikki olivat Meksiko Cityn alueella. Yksi luomuviljelys oli jarjeston, joka omisti myos muutaman viereisen kerrostalon. Asukkaiden velvollisuus oli tuoda biojatteensa viljelykselle kompostoitavaksi ja auttaa puutarhanhoidossa. Kaupungin rahalla aiottiin rakentaa talojen katoille sadevesikerain.
Kyseessa eivat olleet mitkaan rikkaiden harrastuskerhot, vaan ihmiset olivat selvasti koyhia ja viljelysten tarjoama ruoka-apu tarkeaa, puhumattakaan yhdessa tekemisen sosiaalisesta vaikutuksesta ja esteettisesta hyodysta, kun ankealle ja harmaalle laitakaupungille pystytetaan puutarhoja. Eras toinen viljelys oli todella kurjassa aaltopeltislummissa, ja sille annettu rahoitus tuntui olevan tarkea askel. Hokkelit oli rakennettu laittomasti, mutta puutarhan myota avautui kontakti asukkaiden ja kaupungin valille, ja alueen olosuhteiden parantamista oli ryhdytty suunnittelemaan. Valilla tata Meksikon touhua katsellessa on ollut aika toivottomia maailmantuskan paivia, mutta tuollaisen reissun jalkeen olo on kuin lukiolaisella mielenosoituksen jalkeen. Tulin kotiin luomuporkkanoiden ja -yrttien kanssa superonnellisena. Kotona suomalaiset taloustieteilijat soivat Mäkkärin jaateloa keittiossa ja nauroivat hassulle hippi-intoilijalle.
Täällä ei muuten ilmeisesti nähdä mitään ongelmaa yliopistojen kaupallistumisessa (aivan kuin Suomessa nähtäisiin...). Vähän väliä jotain hippaveikkoja kampuksella promoamassa tuotteitaan. Kerroinkin jo aiemmin Facebookissa, miten opiskelijakortin kylkiäisenä tuli tytöillä vaaleanpunainen ja pojille musta pussi täynnä mainoskrääsää. Kampuksella on myös Apple-kauppa, joka kyllä enemmän muistuttaa näyteikkunaa, johon voi mennä sisälle. Viime viikolla olin yliopiston pihalla opiskelemassa (aikamoista luksusta muuten auringonpaisteessa olla kirjojen kanssa, kun pistokkeitakin on ulkona läppäreitä varten). Tultiin kolme kertaa tyrkyttämään jotain typerää Unileverin mainosranneketta.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Vuorenvalloitus
Jäähdyttelen tässä tulivuorireissun jäljiltä, yritän ymmärtää olevani taas kaupungissa ja kiinnostua tulevista välikokeista. Valokuvat reissulta ovat nähtävissä Facebookissa. Vuorikärpänen taisi puraista soiden samoilijaa oikein kunnolla. Lähdimme lauantaiaamuna autoilemaan kohti Iztaccihuatlia. Meitä oli lopulta neljä suomalaista, brasilialainen, kaksi meksikolaista ja chileläinen opas. Pystytimme teltat La Joyaan ja nousimme parin tunnin testireissun vuorta ylöspäin ja totuttelimme ohueen ilmaan. Meidän suomalaisten varusteet olivat lähinnä iso vitsi, sillä kenelläkään ei ollut mitään kunnollista mukana Suomesta. Wal Martin sadeasut ja alennuspaidat olivat silti aivan riittäviä, kun kylmät olosuhteet eivät olleet meille aivan vieraita.
Tarkoituksena oli kiivetä päivässä La Joyan yli 3000 metristä 5200 metriin huipulle, joten lähtö oli jo neljältä aamuyöllä. Kipusimme otsalamppujen valossa ensimmäiset tunnit. Maisema oli uskomaton, kun nousimme harjanteelle 4500 metrin korkeudessa, ja aurinko nousi. Vaikka varsinaisesta vuoristotaudista ei kärsitty, näihin melko lyhyeltä tuntuviin matkoihin kului uskomattoman paljon aikaa, voimia ja hikeä. Olo oli muka normaali, mutta yhtäkkiä vähän tiukemman nousun jälkeen tuntui, ettei happea saa tarpeeksi, vaikka kuinka puuskuttaa. 4700 metrin korkeudessa basecampin tuntumassa näkyvyys alkoi olla todella huono ja pystyssä pysyminen oli vaikeaa tuulen takia. Basecampissa kukaan ei aikonut nousta ylemmäs huonon sään takia, joten mekin päätimme jättää kiipeämisen siihen. Vähän harmitti, mutta toisaalta huipulla ei olisi nähnyt oikein mitään siinä tuiskussa. Joka tapauksessa tuli käytyä korkeammalla kuin koskaan ennen.
Näin kirjoitettuna koko juttu kuulostaa aika lattealta, eikä varmasti kokeneiden trekkaajien korvissa kuulosta miltään Himalajan rinnalla, mutta minulle tuo kaikki oli uskomaton elämys Mexico Cityssä vietetyn kuukauden jälkeen. Heti paluun jälkeen alkoi armoton googlaus ja mietintä, miten pääsisin takaisin korkeuksiin mahdollisimman pian. Couchsurfingin kautta löytyi reissu vuoristoon perhosreservaattiin, ja ilmoittauduin välittömästi.
Tämä Tecin koeviikko näyttäytyy minulle lähinnä niin, että kaikki opettajat sanovat, ettei ole koetta, kun teillä opiskelijoilla on nyt niin paljon työtä muutenkin ja anteeksi nyt, kun annan teille tällaisen kotitehtävän. Yksi koe olisi keskiviikkona, mutta suhtaudun siihen aika luottavaisin mielin, sillä sinne täytyy lukea pari tekstiä, joita on nyt koko tammikuu väännetty rautalangasta luennoilla. Torstain kolmen tunnin espanja on peruttu, sillä meillä on nyt ihan hirveästi töitä, kun kirjoitamme sivun aineen siitä, mitä olemme kulttuurisesti ja sosiaalisesti kokeneet Meksikossa. Siksi reissusuunnitelmat käyvät kuumana. Miten käyttää neljä päivää tehokkaasti, rentouttavasti ja halvasti, siinä tämän hetken suurin huoli.
Tänään tein kotiläksyt yhdessä tsekkityttöön rakastuneen Pablon kanssa. Tehtävänä oli mennä Starbucksiin ja tutkia, mitä johtamisteoriaa yritys soveltaa ja arvioida palvelun laatua. Ihan oikeasti. Hyvät oli sumpit, ei siinä mitään. Pablon kanssa sitten juteltiin siinä maidemme presidenteistä. Meinasi mennä frappuchino väärään kurkkuun, kun tuli puheeksi Porfirio Diaz. Jokaisen vasemmistolaisen silmissä siinä oli yksi piru mieheksi. Pablo kertoi kirkkain silmin, että "he was a hard-working man, who did his best for this nation", vaikka myönsi, että köyhin kansanosa saattoi vähän unohtua. Syy siihen, että mies oli presidenttinä kokonaiset 35 vuotta oli tietysti se, että hän oli yksinkertaisesti niin suosittu. Siitä sitten Starbucksilta sain kyydin kotiin sen isän hienolla autolla. Eikai siinä, kyllä Suomessakin yhtä kirkkain silmin puhutaan erillissodasta. Saattaa olla ihan yhtä kova kulttuurishokki, jos on opiskellut Euroopan historian vähän toisesta vinkkelistä.
Tarkoituksena oli kiivetä päivässä La Joyan yli 3000 metristä 5200 metriin huipulle, joten lähtö oli jo neljältä aamuyöllä. Kipusimme otsalamppujen valossa ensimmäiset tunnit. Maisema oli uskomaton, kun nousimme harjanteelle 4500 metrin korkeudessa, ja aurinko nousi. Vaikka varsinaisesta vuoristotaudista ei kärsitty, näihin melko lyhyeltä tuntuviin matkoihin kului uskomattoman paljon aikaa, voimia ja hikeä. Olo oli muka normaali, mutta yhtäkkiä vähän tiukemman nousun jälkeen tuntui, ettei happea saa tarpeeksi, vaikka kuinka puuskuttaa. 4700 metrin korkeudessa basecampin tuntumassa näkyvyys alkoi olla todella huono ja pystyssä pysyminen oli vaikeaa tuulen takia. Basecampissa kukaan ei aikonut nousta ylemmäs huonon sään takia, joten mekin päätimme jättää kiipeämisen siihen. Vähän harmitti, mutta toisaalta huipulla ei olisi nähnyt oikein mitään siinä tuiskussa. Joka tapauksessa tuli käytyä korkeammalla kuin koskaan ennen.
Näin kirjoitettuna koko juttu kuulostaa aika lattealta, eikä varmasti kokeneiden trekkaajien korvissa kuulosta miltään Himalajan rinnalla, mutta minulle tuo kaikki oli uskomaton elämys Mexico Cityssä vietetyn kuukauden jälkeen. Heti paluun jälkeen alkoi armoton googlaus ja mietintä, miten pääsisin takaisin korkeuksiin mahdollisimman pian. Couchsurfingin kautta löytyi reissu vuoristoon perhosreservaattiin, ja ilmoittauduin välittömästi.
Tämä Tecin koeviikko näyttäytyy minulle lähinnä niin, että kaikki opettajat sanovat, ettei ole koetta, kun teillä opiskelijoilla on nyt niin paljon työtä muutenkin ja anteeksi nyt, kun annan teille tällaisen kotitehtävän. Yksi koe olisi keskiviikkona, mutta suhtaudun siihen aika luottavaisin mielin, sillä sinne täytyy lukea pari tekstiä, joita on nyt koko tammikuu väännetty rautalangasta luennoilla. Torstain kolmen tunnin espanja on peruttu, sillä meillä on nyt ihan hirveästi töitä, kun kirjoitamme sivun aineen siitä, mitä olemme kulttuurisesti ja sosiaalisesti kokeneet Meksikossa. Siksi reissusuunnitelmat käyvät kuumana. Miten käyttää neljä päivää tehokkaasti, rentouttavasti ja halvasti, siinä tämän hetken suurin huoli.
Tänään tein kotiläksyt yhdessä tsekkityttöön rakastuneen Pablon kanssa. Tehtävänä oli mennä Starbucksiin ja tutkia, mitä johtamisteoriaa yritys soveltaa ja arvioida palvelun laatua. Ihan oikeasti. Hyvät oli sumpit, ei siinä mitään. Pablon kanssa sitten juteltiin siinä maidemme presidenteistä. Meinasi mennä frappuchino väärään kurkkuun, kun tuli puheeksi Porfirio Diaz. Jokaisen vasemmistolaisen silmissä siinä oli yksi piru mieheksi. Pablo kertoi kirkkain silmin, että "he was a hard-working man, who did his best for this nation", vaikka myönsi, että köyhin kansanosa saattoi vähän unohtua. Syy siihen, että mies oli presidenttinä kokonaiset 35 vuotta oli tietysti se, että hän oli yksinkertaisesti niin suosittu. Siitä sitten Starbucksilta sain kyydin kotiin sen isän hienolla autolla. Eikai siinä, kyllä Suomessakin yhtä kirkkain silmin puhutaan erillissodasta. Saattaa olla ihan yhtä kova kulttuurishokki, jos on opiskellut Euroopan historian vähän toisesta vinkkelistä.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
On jälleen upea sunnuntai
Palasin auringonottopuuhista katolta, ja nyt leppoistelen läppärin, romaanien ja hedelmien kera. Edelleenkään en ole saanut aikaiseksi poistua tästä kaupungista, sillä näkemistä ja tekemistä tuntuu riittävän vaikka tuomiopäivään asti. Viikko vierähti opiskellessa ja kuntoillessa. Capoeirasta olen nyt innostunut oikein kunnolla, sillä puolen vuoden salitreenin jälkeen akrobaattisuus ei enää aiheuta samanlaisia tuskankyyneleitä kuin aiemmin. Olen järjestänyt itseni myös koulun bändiin, mutta en oikein osaa sanoa jatkosta, sillä nyt ollaan kaksi viikkoa harjoiteltu yhtä ja samaa (ei nyt niin kovin haastavaa) kappaletta. Eri soitinryhmille on harjoitukset eri päivinä, joten kahden ja puolen tunnin harjoituksia on yhteensä neljänä päivänä. Siitä huolimatta viime keskiviikkona kukaan ei tuntunut osaavan yhtään mitään. Helmikuussa alkaisi salsakurssi, joten jos edistystä ei pian tapahdu, saatan vaihtaa lattareiden soittamisen niiden tanssimiseen.
Torstaina meillä oli itäeurooppalainen ilta, kun kroatialainen Borko tuli kyläilemään. Borko on kohonnut suomalaisten keskuudessa arvostettuun asemaan, sillä kukaan muu ei takuulla ole niin juro ja vittuuntunut bisneskiiltoon kuin hän. Kun asenteeseen yhdistyy uskomaton pisteliäs huumori, Zagrebin pojan seurassa on usein ratkiriemukasta. Ensimmäisen kerran kun juttelimme tuli ilmi, että olen harrastanut järjestötoimintaa. Borkon silmät alkoivat loistaa ja hän kertoi salaliittolaisella äänensävyllä ja paksulla aksentilla omista toimistaan Kroatiassa. "And then we crashed through the chains of riot police and started breaking the door and..." Grillasimme porukalla kattoterassilla poikien kehittelemässä leikkuulauta-foliovuoka-hellanritilä -grillissä. Kymmenennen oluen jälkeen heidän hermonsa pettivät syttymättömiin hiiliin. Linkkuveitsen, lankun, tequilan ja hiuslakan avulla homma alkoi toimia. En sitten tiedä, onko metrin korkuinen avotuli foliovuoassa laillinen näillä nurkilla.
Borko kertoi mainion meksikolaisvitsin, jonka hupi oli puoleksi venäläistyylinen James Bond -aksentti. Kaksi meksikolaista siis jutteli ja toinen kysyi, mitä toinen tekee. "I kill people for money. But don't worry, because you are my friend, I kill you for free."
Perjantaina tuli kylään Cuernavacasta ensimmäisiltä Meksikon-päiviltä tuttu Juhani. Lähdimme isolla porukalla vaihtareiden kotibileisiin. Kyseessä oli oikein kunnon kaaoksen yö, vieraita oli varmaan sata. Vuokraisäntämme haluaa jokaisesta vieraasta 200 pesoa yöltä, mikä on tietysti täyttä sutkausta ja riistoa, kun hostellissakin asuu halvemmalla. Lähdimme klo 11 lauantaiaamuna Chapultepecin puistoon muiden vaihtareiden kanssa, mutta pahaksi onneksi vuokraisäntä keksi tulla kylään juuri, kun olimme lähdössä. Minusta on kuumottavaa 22-vuotiaana joutua selittelemään vieraalle ihmiselle, kuka kodissani on yöpynyt. Lisäksi vuokraisäntä valitti edellisen illan etkojen jäljistä keittiössä, eli likaisesta lattiasta ja muutamasta lasista. Kuulemma talossa ei saa enää pitää juhlia, jos jälkiä ei siivoa jo samana iltana. "Juhlissa" oli siis asukkaiden lisäksi kolme muuta. Muutenkin vuokraisäntä tiukentaa jatkuvasti otettaan. Hän tulee monta kertaa viikossa muka tyhjentämään roskiksia, eli oikeasti katsomaan, mitä talossa tapahtuu. Juan katsoo oikeudekseen käydä meidän huoneissamme roskien tyhjentämisen varjolla ja valittaa joka kerta epäsiististä keittiöstä. Tänä aamuna arvasimme, että vuokraisäntä tulee taas tarkistamaan, onko talossa edelleen vieraita, joten lähdimme jo aikaisin kaupungille Juhanin kanssa. Lisäksi emme saa käyttää uunia ollenkaan, sillä se kuulemma aiheuttaa tulipalovaaran. Muuten täydellisessä talossa on siis varjopuolensa. Ranskalaisen Damienin kanssa puhuimme aamulla, että asiasta on pakko keskustella ensi viikolla vuokranmaksun yhteydessä. Että jos maksetaan satanen enemmän, niin voisiko siihen hintaan kuulua vaikka yksityisyys.
Chapultepecissä olin aika zombie eläintarhan ajan, mutta entisen presidentinlinnan kohdalla alkoi jo juttu luistaa. Oli mukava jutella meksikolaisten ja muiden vaihtereiden kanssa muuallakin kuin bileissä tai luennolla. Illalla uni tuli jo kymmeneltä, mutta kuulemma Juan oli seuraavana päivänä valittanut häiriöistä parvekkeella.
Tänään aloitettiin aamu suosikillani, katukojun smoothiella. Kunnon mukillinen viiden hedelmän smoothieta maksaa 14 pesoa eli about euron. Kiireisinä aamuina on ihan turha laittaa aamupalaa, sillä kymmenen minuutin koulumatkan varrella on melkoinen valikoima halpaa ruokaa katukojuissa. Käytiin sitten Coyoacanissa ihan vain nautiskelemassa sunnuntaifiiliksistä ja aamukahvista. Legendaarisessa Café El Jarochassa tarjoiltu talon erikoinen olisi kyllä Suomessa huumeluokituksessa. Yhtä vahvaa kahvia en ole eläissäni juonut.
Sitten on vielä kerrottava perjantain johtamisluennosta. En oppinut luennolla oikeastaan mitään, sillä n. 19-vuotias meksikolaispoika valitsi minut isosiskon korvikkeeksi ja uskoutui minulle rakkauselämästään. Pablo-reppis oli ollut lomalla Tsekissä ja rakastua pätkähtänyt paikalliseen tyttöön. "Kun lähdin Tsekistä, hän antoi minulle tämän rannekorun. Katsoimme toisiamme junan ikkunan läpi ja odotimme junan lähtöä. Ne olivat elämäni pisimmät kaksi minuuttia. Katso, tässä kuvassa hän on, eikö hän olekin kaunis?" Nyt Pablo haluaa opetella tsekkiä ja viettää loppuelämänsä yhdessä lemmittynsä kanssa. Kuulemma selvityksen alla on yksityisten kielituntien hinnat. Nuori rakkaus oli niin lujaa ja viatonta, että lupasin hankkia Pablolle tsekkiläisen vaihtarin harjoittelemaan vuorotellen espanjaa ja tsekkiä. Tuollaisia tarinoita kun kun kuuntelee, palautuu usko viattomuuteen ja rakkauteen ja siihen, että varmaan on vielä villihevosiakin.
Ensi viikonloppuna lähdetään brasilialaisten ja suomalaisten kanssa kiipeämään Iztaccihuatl-tulivuorelle koko viikonlopuksi. 5230 metrin korkeuteen, miettikää sitä!
Torstaina meillä oli itäeurooppalainen ilta, kun kroatialainen Borko tuli kyläilemään. Borko on kohonnut suomalaisten keskuudessa arvostettuun asemaan, sillä kukaan muu ei takuulla ole niin juro ja vittuuntunut bisneskiiltoon kuin hän. Kun asenteeseen yhdistyy uskomaton pisteliäs huumori, Zagrebin pojan seurassa on usein ratkiriemukasta. Ensimmäisen kerran kun juttelimme tuli ilmi, että olen harrastanut järjestötoimintaa. Borkon silmät alkoivat loistaa ja hän kertoi salaliittolaisella äänensävyllä ja paksulla aksentilla omista toimistaan Kroatiassa. "And then we crashed through the chains of riot police and started breaking the door and..." Grillasimme porukalla kattoterassilla poikien kehittelemässä leikkuulauta-foliovuoka-hellanritilä -grillissä. Kymmenennen oluen jälkeen heidän hermonsa pettivät syttymättömiin hiiliin. Linkkuveitsen, lankun, tequilan ja hiuslakan avulla homma alkoi toimia. En sitten tiedä, onko metrin korkuinen avotuli foliovuoassa laillinen näillä nurkilla.
Borko kertoi mainion meksikolaisvitsin, jonka hupi oli puoleksi venäläistyylinen James Bond -aksentti. Kaksi meksikolaista siis jutteli ja toinen kysyi, mitä toinen tekee. "I kill people for money. But don't worry, because you are my friend, I kill you for free."
Perjantaina tuli kylään Cuernavacasta ensimmäisiltä Meksikon-päiviltä tuttu Juhani. Lähdimme isolla porukalla vaihtareiden kotibileisiin. Kyseessä oli oikein kunnon kaaoksen yö, vieraita oli varmaan sata. Vuokraisäntämme haluaa jokaisesta vieraasta 200 pesoa yöltä, mikä on tietysti täyttä sutkausta ja riistoa, kun hostellissakin asuu halvemmalla. Lähdimme klo 11 lauantaiaamuna Chapultepecin puistoon muiden vaihtareiden kanssa, mutta pahaksi onneksi vuokraisäntä keksi tulla kylään juuri, kun olimme lähdössä. Minusta on kuumottavaa 22-vuotiaana joutua selittelemään vieraalle ihmiselle, kuka kodissani on yöpynyt. Lisäksi vuokraisäntä valitti edellisen illan etkojen jäljistä keittiössä, eli likaisesta lattiasta ja muutamasta lasista. Kuulemma talossa ei saa enää pitää juhlia, jos jälkiä ei siivoa jo samana iltana. "Juhlissa" oli siis asukkaiden lisäksi kolme muuta. Muutenkin vuokraisäntä tiukentaa jatkuvasti otettaan. Hän tulee monta kertaa viikossa muka tyhjentämään roskiksia, eli oikeasti katsomaan, mitä talossa tapahtuu. Juan katsoo oikeudekseen käydä meidän huoneissamme roskien tyhjentämisen varjolla ja valittaa joka kerta epäsiististä keittiöstä. Tänä aamuna arvasimme, että vuokraisäntä tulee taas tarkistamaan, onko talossa edelleen vieraita, joten lähdimme jo aikaisin kaupungille Juhanin kanssa. Lisäksi emme saa käyttää uunia ollenkaan, sillä se kuulemma aiheuttaa tulipalovaaran. Muuten täydellisessä talossa on siis varjopuolensa. Ranskalaisen Damienin kanssa puhuimme aamulla, että asiasta on pakko keskustella ensi viikolla vuokranmaksun yhteydessä. Että jos maksetaan satanen enemmän, niin voisiko siihen hintaan kuulua vaikka yksityisyys.
Chapultepecissä olin aika zombie eläintarhan ajan, mutta entisen presidentinlinnan kohdalla alkoi jo juttu luistaa. Oli mukava jutella meksikolaisten ja muiden vaihtereiden kanssa muuallakin kuin bileissä tai luennolla. Illalla uni tuli jo kymmeneltä, mutta kuulemma Juan oli seuraavana päivänä valittanut häiriöistä parvekkeella.
Tänään aloitettiin aamu suosikillani, katukojun smoothiella. Kunnon mukillinen viiden hedelmän smoothieta maksaa 14 pesoa eli about euron. Kiireisinä aamuina on ihan turha laittaa aamupalaa, sillä kymmenen minuutin koulumatkan varrella on melkoinen valikoima halpaa ruokaa katukojuissa. Käytiin sitten Coyoacanissa ihan vain nautiskelemassa sunnuntaifiiliksistä ja aamukahvista. Legendaarisessa Café El Jarochassa tarjoiltu talon erikoinen olisi kyllä Suomessa huumeluokituksessa. Yhtä vahvaa kahvia en ole eläissäni juonut.
Sitten on vielä kerrottava perjantain johtamisluennosta. En oppinut luennolla oikeastaan mitään, sillä n. 19-vuotias meksikolaispoika valitsi minut isosiskon korvikkeeksi ja uskoutui minulle rakkauselämästään. Pablo-reppis oli ollut lomalla Tsekissä ja rakastua pätkähtänyt paikalliseen tyttöön. "Kun lähdin Tsekistä, hän antoi minulle tämän rannekorun. Katsoimme toisiamme junan ikkunan läpi ja odotimme junan lähtöä. Ne olivat elämäni pisimmät kaksi minuuttia. Katso, tässä kuvassa hän on, eikö hän olekin kaunis?" Nyt Pablo haluaa opetella tsekkiä ja viettää loppuelämänsä yhdessä lemmittynsä kanssa. Kuulemma selvityksen alla on yksityisten kielituntien hinnat. Nuori rakkaus oli niin lujaa ja viatonta, että lupasin hankkia Pablolle tsekkiläisen vaihtarin harjoittelemaan vuorotellen espanjaa ja tsekkiä. Tuollaisia tarinoita kun kun kuuntelee, palautuu usko viattomuuteen ja rakkauteen ja siihen, että varmaan on vielä villihevosiakin.
Ensi viikonloppuna lähdetään brasilialaisten ja suomalaisten kanssa kiipeämään Iztaccihuatl-tulivuorelle koko viikonlopuksi. 5230 metrin korkeuteen, miettikää sitä!
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Alkuvaiheen hämmennyksiä
Täällä Meksikossa kotiutuminen on päässyt jo hyvään vauhtiin. Ensimmäisellä viikolla oli pelkkää orientaatiota, mutta kurssitkin ovat ehtineet pyöriä jo pari viikkoa. Espanjaa on yhteensä 9 tuntia viikossa, joten kaipa aika tampio pitää olla, jos mitään ei opi. Lisäksi mulla on Tiede, teknologia ja kestävä kehitys -kurssi ja Administracion, jotka ovat siis kumpikin englanniksi. Aloitin myös kurssin Latinalaisen Amerikan historiasta, mutta pinna katkesi, kun aika meni siihen, että etsittiin sanaristikosta Etelä-Amerikan maita, ja lopetin melko ex tempore koko roskan.
Opetuksessa on sekä hyvät että huonot puolensa. Raha näkyy siinä, että englanninkielisten kurssien opettajat ovat natiiveja tai ainakin natiivin tasoisia, joten formulaenglannista ei tarvitse kärsiä. Samoin ilmaiset vapaa-ajan aktiviteetit kattavat kaiken laidasta laitaan meikkauksesta (!) tennikseen ja karnevaalisambaan. Kampuksen kuntosali on suuri, ja kaikkea löytyy, mitä punttaamiseen tarvitsee. Käyn lisäksi viulutunneilla ja capoeirassa.
Tanja kiteytti hyvin opetuksen ärsyttävän puolen: opettajat eivät oikeastaan opeta. Luennoitsijat ovat kuin ammattiviihdyttäjiä, mistään power point -sulkeisista ei ole tietoakaan. Aina tehdään pienissä ryhmissä jotain kauhean mukavaa, kaikki osallistuu ja lähdetään oman elämän kautta liikkeelle. Sitten tulee kotiläksyksi oikeasti opetella ne asiat. Luennot on vähän sellaista tunnelman kohottamista. Tuossa perjantaina meidät jaettiin uskomattoman monimutkaisella tavalla pieniryhmiin jotain tulevaa ryhmätyötä varten. Sitten piti keksiä ryhmälle nimi ja opetella kaikkien nimet, myös muiden kuin oman ryhmän jäsenten. Siinä meni iloisesti puoli tuntia, kun ihmeteltiin, että ohhoh, meillä on täällä kolme Ricardoa ja kaksi Vanessaa.
Suurin kulttuurishokki tähän mennessä ovat oikeastaan olleet nämä ihmiset kampuksella. Tiesin kyllä tullessani, että suurin osa opiskelee bisnestä tai vastaavaa, joten mitään yhteiskunnallisesti suuntautuneita hipinretaleita en edes odottanut. Mutta kyllä minusta on aika merkillistä, etteivät paikalliset opiskelijat osaa käyttää metroa. Kaikkien kanssa tulen toimeen ja paljon on hyviä tyyppejä, joista tulen varmasti tykkäämään paljonkin. Välillä puuduttaa katsoa, kun on merkkivaatteet aseteltu päälle niin, että brändi näkyy ja päissään MTV-musiikin tahtiin puhutaan, kun ne meksikolaiset miehet on niin MAHDOTTOMIA. Vessassa mummo antaa vessapaperin käteen ja avaa oven valmiiksi. Ei minun ajatukseni ja bailaamiseni mitenkään parempaa tai hienompaa ole, mutta elämänarvot ja kiinnostuksenkohteet ovat niin toiset, että jotain muuta on löydyttävä.
Paikallisiin on ollut vähän hankala saada kunnon kontaktia, sillä vaihtareiden kanssa pyörii aika paljon juuri näitä geelitukkaisia blondinmetsästäjiä. Täällä myydään oikeasti kaupassa litran törppöjä hiusgeeliä. Kursseilla on paljon mukavaa, tavallisen oloista väkeä, joiden kanssa täytyy alkaa uutterasti minglaamaan. Tänä viikonloppuna ensimmäisten päivien hostellista tuttu argentiinalainen Daniela on ollut taas kaupungissa, joten ollaan sen kanssa kierrelty. Käytiin Frida Kahlon kotitalossa, antropologisessa museossa ja pulqueriassa. Pulque on paikallinen juomaerikoisuus, jonkinlainen tequilan esiaste. Minusta maku ja rakenne oli kuin hienostuneessa kiljussa, mutta olipahan elämys sekin.
Täytyy vielä kertoa tapaus kestävän kehityksen kurssilta. Meillä oli luettavana aika pitkä Horkheimerin teksti kotiläksynä, ja kaikki valittivat siitä, että heidät pakotetaan lukemaan filosofiaa. Varsinkin yksi ranskalainen insinööri oli erityisen turhautunut ja vihainen. Tunnilla keskusteltiin aiheesta, ja tämä poika kieltäytyi ymmärtämästä käsitteitä oikein ja tinkasi voimallisesti vastaan kaikessa, missä pystyi. Tauolla hän puhisi minulle, että merde, antakaa joku laskukaava, niin hän kyllä ratkaisee, mutta tällaista liibalaabaa ei ruveta. Muutaman päivän päästä erään kimaltavan hiphopklubin sivuhuoneessa ranskalainen etsi minut käsiinsä ja kysyi, mitä olin ajatellut tekstistä. Vieläkään hän ei myöntänyt, että oli mitään järkeä pakottaa meidät lukemaan se, mutta keskustelipa kuitenkin puolisen tuntia sisällöstä asialliseen ja pohdiskelevaan sävyyn, ja oli selvästi alkanut miettiä yhteiskunnan rakennetta ja perusoletuksia täysin uudella tavalla. Kohtaus oli kuin jostain elokuvasta, ja aamulla teki mieli laittaa opettajalle viestiä, että olet pedagoginen nero.
Opetuksessa on sekä hyvät että huonot puolensa. Raha näkyy siinä, että englanninkielisten kurssien opettajat ovat natiiveja tai ainakin natiivin tasoisia, joten formulaenglannista ei tarvitse kärsiä. Samoin ilmaiset vapaa-ajan aktiviteetit kattavat kaiken laidasta laitaan meikkauksesta (!) tennikseen ja karnevaalisambaan. Kampuksen kuntosali on suuri, ja kaikkea löytyy, mitä punttaamiseen tarvitsee. Käyn lisäksi viulutunneilla ja capoeirassa.
Tanja kiteytti hyvin opetuksen ärsyttävän puolen: opettajat eivät oikeastaan opeta. Luennoitsijat ovat kuin ammattiviihdyttäjiä, mistään power point -sulkeisista ei ole tietoakaan. Aina tehdään pienissä ryhmissä jotain kauhean mukavaa, kaikki osallistuu ja lähdetään oman elämän kautta liikkeelle. Sitten tulee kotiläksyksi oikeasti opetella ne asiat. Luennot on vähän sellaista tunnelman kohottamista. Tuossa perjantaina meidät jaettiin uskomattoman monimutkaisella tavalla pieniryhmiin jotain tulevaa ryhmätyötä varten. Sitten piti keksiä ryhmälle nimi ja opetella kaikkien nimet, myös muiden kuin oman ryhmän jäsenten. Siinä meni iloisesti puoli tuntia, kun ihmeteltiin, että ohhoh, meillä on täällä kolme Ricardoa ja kaksi Vanessaa.
Suurin kulttuurishokki tähän mennessä ovat oikeastaan olleet nämä ihmiset kampuksella. Tiesin kyllä tullessani, että suurin osa opiskelee bisnestä tai vastaavaa, joten mitään yhteiskunnallisesti suuntautuneita hipinretaleita en edes odottanut. Mutta kyllä minusta on aika merkillistä, etteivät paikalliset opiskelijat osaa käyttää metroa. Kaikkien kanssa tulen toimeen ja paljon on hyviä tyyppejä, joista tulen varmasti tykkäämään paljonkin. Välillä puuduttaa katsoa, kun on merkkivaatteet aseteltu päälle niin, että brändi näkyy ja päissään MTV-musiikin tahtiin puhutaan, kun ne meksikolaiset miehet on niin MAHDOTTOMIA. Vessassa mummo antaa vessapaperin käteen ja avaa oven valmiiksi. Ei minun ajatukseni ja bailaamiseni mitenkään parempaa tai hienompaa ole, mutta elämänarvot ja kiinnostuksenkohteet ovat niin toiset, että jotain muuta on löydyttävä.
Paikallisiin on ollut vähän hankala saada kunnon kontaktia, sillä vaihtareiden kanssa pyörii aika paljon juuri näitä geelitukkaisia blondinmetsästäjiä. Täällä myydään oikeasti kaupassa litran törppöjä hiusgeeliä. Kursseilla on paljon mukavaa, tavallisen oloista väkeä, joiden kanssa täytyy alkaa uutterasti minglaamaan. Tänä viikonloppuna ensimmäisten päivien hostellista tuttu argentiinalainen Daniela on ollut taas kaupungissa, joten ollaan sen kanssa kierrelty. Käytiin Frida Kahlon kotitalossa, antropologisessa museossa ja pulqueriassa. Pulque on paikallinen juomaerikoisuus, jonkinlainen tequilan esiaste. Minusta maku ja rakenne oli kuin hienostuneessa kiljussa, mutta olipahan elämys sekin.
Täytyy vielä kertoa tapaus kestävän kehityksen kurssilta. Meillä oli luettavana aika pitkä Horkheimerin teksti kotiläksynä, ja kaikki valittivat siitä, että heidät pakotetaan lukemaan filosofiaa. Varsinkin yksi ranskalainen insinööri oli erityisen turhautunut ja vihainen. Tunnilla keskusteltiin aiheesta, ja tämä poika kieltäytyi ymmärtämästä käsitteitä oikein ja tinkasi voimallisesti vastaan kaikessa, missä pystyi. Tauolla hän puhisi minulle, että merde, antakaa joku laskukaava, niin hän kyllä ratkaisee, mutta tällaista liibalaabaa ei ruveta. Muutaman päivän päästä erään kimaltavan hiphopklubin sivuhuoneessa ranskalainen etsi minut käsiinsä ja kysyi, mitä olin ajatellut tekstistä. Vieläkään hän ei myöntänyt, että oli mitään järkeä pakottaa meidät lukemaan se, mutta keskustelipa kuitenkin puolisen tuntia sisällöstä asialliseen ja pohdiskelevaan sävyyn, ja oli selvästi alkanut miettiä yhteiskunnan rakennetta ja perusoletuksia täysin uudella tavalla. Kohtaus oli kuin jostain elokuvasta, ja aamulla teki mieli laittaa opettajalle viestiä, että olet pedagoginen nero.
maanantai 3. tammikuuta 2011
Meksikossa ei sanota vale, vaan ok!
Blogini on siirtynyt Barcelonasta Meksikoon Suomessa vietetyn joulun jälkeen. Päivitykset lakkasivat Barcelonasta, sillä niistä alkoi tulla liiaksi päiväkirjamaisia omien nihkeiden tuntojen tilityksiä. Se ei oikein vastannut todellisuutta, sillä suurimman osan ajasta oli kuitenkin huippua. Mitä nyt välillä Erasmus-sekoilu ja katalaanien nurkkakuntaisuus ottivat aivoon. Harjoitteluraportti jäi tehtäväksi täällä Meksikossa, sillä mittauksia tehtiin vielä viikko ennen lähtöäni Barnasta. Sevilla ja Granada tulivat visteerattua, ja niitä suosittelen kyllä ihan kaikille! Nyt täytyy kirjoittaa ihan itseni takia vähän ahkerammin ja vähentää itsesensuuria. Mitään päiväkirjaa en ikinä saa aikaiseksi ja jotain mustaa valkoisella tästä vuodestä täytyy jäädä.
Jouluna sen ymmärsin, ettei ihmissuhteissa laatu korvaa määrää. Harmitti nähdä melkein kaikkia vain pakollisten kuulumisten verran, kun olisi voinut puolin ja toisin vähän syvemminkin puhella, mitä syksyn aikana on tullut ajatelleeksi. Hauskaa oli silti, tosin aivan liian kylmää.
Äiti käyttäytyi viimeisen viikon kuin olisin lähdössä sotaan. Olin sitten kieltämättä aika täpinöissäni ennen lähtöä ja mieitytti, mitä perillä tulee vastaan. Ei ole täällä perillä missään vaiheessa pelottanut eikä tuntunut epämukavalta. Mitä nyt metrossa ihmiset tuijottavat ja laukusta täytyy pitää kiinni.
Lennolla Madridista Mexico Cityyn oli ainakin 10 suomalaista, joista viisi oli menossa vaihtoon. Kaksi heistä olivat menossa samaan hostelliin, joten otimme kimppataksin uudenvuodenaamuna pilkkopimeässä. Auringon noustua ihana argentiinalainen Daniela ja meksikolainen Marcos näyttivät meille kaupunkia iltaan asti ja sunnuntaina lähdimme katsomaan Teotihuacanin pyramideja. Paloimme iloisesti kirkuvan punaisiksi koko Suomi-jengi. Pyramidimesta oli neljä kilometriä pitkä, minkä lisäksi piti tietysti kiivetä melkoinen määrä portaita, jos halusi huipulle. Illalla nukahdimme kymmeneltä valot päällä ja täysissä pukeissa. Danielan kanssa juonimme treffit vielä tuntemattomalle rannalle parin viikon päähän.
Tänään oli sitten ensimmäinen päivä yliopistolla. Lentokoneen kaksi suomalaista ovat lähdössä saman yliopiston, Tec de Monterreyn, Cuernavacan kampukselle, mutta kolme muuta oululaista Mexico Cityn vaihtaria ovat täällä samassa hostellissa. Lähdettiin aamulla yhdessä orientaatioluentoja kuuntelemaan. Kampus on todella porho, tenniskenttä, valtava kuntosali ja vartijoita joka puolella. Rahalla ei saa rakkautta, mutta hitosti lasia, metallia ja päheitä laboratorioita sillä irtoaa.
Iltapäivällä etsin muiden oululaisten kanssa asuntoa. Talossa oli tilaa kolmelle ja neljännelle viikonlopusta alkaen. Alun perin uhosin, että asun meksikolaisten kanssa kielen takia, joten kävin katsomassa toistakin taloa. Siellä olisin joutunut asumaan jonkun tyypin äidin kanssa, joten päätin olla mukavuudenhaluinen ja otin ensimmäisen talon neljännen huoneen, kunhan se vapautuu. Viisi minuuttia kampukselle kävellen, kattoterassi, iso ikkuna, vesi, sähkö, netti ja siivous (!) kuuluvat vuokraan (177e) ja kaikki palvelut ovat lähellä. Ei niiden Barcelonan kämpänhakuseikkailujen jälkeen yhtään huvita alkaa säätämään, kun kerran löytyi heti sopiva. Sitä paitsi yksi kämppiksistä on Ecuadorista, siispä ahdistelemme sitä oikein sakilla huonon espanjamme kanssa.
Oli syyllinen olo ajella ympäriinsä taksilla ja aina vaan reteästi pyytää taksia odottamaan ulkopuolella. Parin tunnin ajelun hinnaksi tuli 10 euroa jaettuna neljällä. Huomenna sitten muutamme uuteen kotiin!
Jouluna sen ymmärsin, ettei ihmissuhteissa laatu korvaa määrää. Harmitti nähdä melkein kaikkia vain pakollisten kuulumisten verran, kun olisi voinut puolin ja toisin vähän syvemminkin puhella, mitä syksyn aikana on tullut ajatelleeksi. Hauskaa oli silti, tosin aivan liian kylmää.
Äiti käyttäytyi viimeisen viikon kuin olisin lähdössä sotaan. Olin sitten kieltämättä aika täpinöissäni ennen lähtöä ja mieitytti, mitä perillä tulee vastaan. Ei ole täällä perillä missään vaiheessa pelottanut eikä tuntunut epämukavalta. Mitä nyt metrossa ihmiset tuijottavat ja laukusta täytyy pitää kiinni.
Lennolla Madridista Mexico Cityyn oli ainakin 10 suomalaista, joista viisi oli menossa vaihtoon. Kaksi heistä olivat menossa samaan hostelliin, joten otimme kimppataksin uudenvuodenaamuna pilkkopimeässä. Auringon noustua ihana argentiinalainen Daniela ja meksikolainen Marcos näyttivät meille kaupunkia iltaan asti ja sunnuntaina lähdimme katsomaan Teotihuacanin pyramideja. Paloimme iloisesti kirkuvan punaisiksi koko Suomi-jengi. Pyramidimesta oli neljä kilometriä pitkä, minkä lisäksi piti tietysti kiivetä melkoinen määrä portaita, jos halusi huipulle. Illalla nukahdimme kymmeneltä valot päällä ja täysissä pukeissa. Danielan kanssa juonimme treffit vielä tuntemattomalle rannalle parin viikon päähän.
Tänään oli sitten ensimmäinen päivä yliopistolla. Lentokoneen kaksi suomalaista ovat lähdössä saman yliopiston, Tec de Monterreyn, Cuernavacan kampukselle, mutta kolme muuta oululaista Mexico Cityn vaihtaria ovat täällä samassa hostellissa. Lähdettiin aamulla yhdessä orientaatioluentoja kuuntelemaan. Kampus on todella porho, tenniskenttä, valtava kuntosali ja vartijoita joka puolella. Rahalla ei saa rakkautta, mutta hitosti lasia, metallia ja päheitä laboratorioita sillä irtoaa.
Iltapäivällä etsin muiden oululaisten kanssa asuntoa. Talossa oli tilaa kolmelle ja neljännelle viikonlopusta alkaen. Alun perin uhosin, että asun meksikolaisten kanssa kielen takia, joten kävin katsomassa toistakin taloa. Siellä olisin joutunut asumaan jonkun tyypin äidin kanssa, joten päätin olla mukavuudenhaluinen ja otin ensimmäisen talon neljännen huoneen, kunhan se vapautuu. Viisi minuuttia kampukselle kävellen, kattoterassi, iso ikkuna, vesi, sähkö, netti ja siivous (!) kuuluvat vuokraan (177e) ja kaikki palvelut ovat lähellä. Ei niiden Barcelonan kämpänhakuseikkailujen jälkeen yhtään huvita alkaa säätämään, kun kerran löytyi heti sopiva. Sitä paitsi yksi kämppiksistä on Ecuadorista, siispä ahdistelemme sitä oikein sakilla huonon espanjamme kanssa.
Oli syyllinen olo ajella ympäriinsä taksilla ja aina vaan reteästi pyytää taksia odottamaan ulkopuolella. Parin tunnin ajelun hinnaksi tuli 10 euroa jaettuna neljällä. Huomenna sitten muutamme uuteen kotiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)