Tänään on juuri sopivan rauhallinen ilta kirjoittaa blogia. Koulutehtävät painavat niskassa ja katumelu kantautuu ulkoa. Tein juuri powerpoint-esityksen hallintotieteen kurssille. Paljon kuvia sympaattisista norsuista ja poliittinen sanoma. Yhdellä kurssille eräs poika esitteli suosikkiyrityksensä, joka oli McDonalds. 15 minuuttia mäkkärin mainoskuvastoa ja kehuja niiden maanmainiosta yritysstrategiasta. Ajatella, että ovat niin monikulttuurisiakin, että Intiassa tarjoilevat hampurilaisia paikallisilla mausteilla! Kuuntelin ja mietin, että kyseessä voisi tietysti olla erinomainen mustan huumorin näyte, mutta pahoin pelkään, ettei näin ole.
Yksi kummallinen asia tässä Meksikossa on, nimittäin se, että suomalaisena tunnen suurta häpeää amerikkalaisuudestani. Kadulla ei voi välttyä huomaamasta ihmisten pahoja katseita. Välillä myös ymmärrän kommentit, jotka on suunniteltu espanjaa osaamattomille gringoille. Tiedän, että olen kaikkien silmissä jenkki, sillä hyvin lyhyen keskustelun jälkeen kysytään, olenko kotoisin Yhdysvalloista. Kun kerron olevani Suomesta, kaikki yllättyvät ja asenne muuttuu 300% positiivisemmaksi. Harva tietää, mikä se sellainen Suomi on, mutta Eurooppa on peruksena hyvä maa. Niinpä kuljeskelen ympäri DF:ää (Mexico City täkäläisittäin) ja haluan ensimmäistä kertaa elämässäni kantaa suomenlippupaitaa. Siinä paidassa voisi myös lukea, että ei, en halua taksia, en ole sun amiga ja näin jo Frida Kahlo -museon.
On taas tapahtunut niin paljon, etten tiedä, mistä kirjoittaisin. Pari viikkoa sitten meillä oli kolmen päivän loma, jonka käytin kestävän kehityksen kurssiprojektiin. Ideana on mennä maaseutuyhteisöön, jossa on käynnissä kestävä kehityksen projekti ja tutkia heidän elämäntapaansa oppimamme SLA-metodin avulla. Seitsemän hengen ryhmästämme lähtijöitä oli kolme; minä, ranskalainen Margaux ja kroatialainen Borko. Meksikolaiset feidasivat mitä erikoisimpiin syihin vedoten. Eräskin Alejandro kieltäytyi lähtemästä, sillä Oaxaca on liian vaarallinen, jos ryhmässä ei ole lääkäriä tai yliopiston henkilökunnan edustajaa. Jätimme mainitsematta kaikki ne reppuselkäreissaajat ympäri maailmaa, joita on Oaxacassa vilisemällä.
Menimme siis yöbussilla Tuxtepeciin Oaxacan osavaltioon, mistä meidät otti kyytiinsä kylän edustaja lava-autollaan. Pieneen autoon mahtui 13 ihmistä tavaroineen, ja matka jatkui 5 tuntia Tepetotutlaan. Kyseisessä chinanteco-intiaanien kylässä oli huomattu, että metsien hakkaaminen tekee vedestä juomakelvotonta ja tuhoaa perinteisen elinympäristön. Niinpä rahaa ei juurikaan ole, mutta viljelyksille riittää vettä ja ekoturismista saadaan sen verran tuloja, että huonona satovuonna saadaan ostettua maissia.
Reissu oli tietysti uskomattoman avartava, ja siitä voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta kolme päivää ekoturismin mallikappaleena riitti mainiosti. Meidän tehtävänämme oli selvittää, miten yhteisön jäsenten omista tarpeista lähtien ja heidän omia resurssejaan apuna käyttäen elämäntapaa voisi muuttaa kestävämmäksi ja vähemmän haavoittuvaksi kriisien kohdatessa. Nurinkurisesti päädyimme siihen tulokseen, että näillä ihmisillä menee hiton paljon paremmin kuin kaupunkiin muuttaneilla, mutta he tarvitsevat maailmaa nähneen konsultin ulkopuolelta auttamaan ekoturismin kanssa. Emme olleet juuri hetkeäkään yksin, ja kylän ulkopuolelle ei saanut edes mennä ilman opasta. Lounastauot saimme vaivoin neuvoteltua sellaisiksi, että ehdimme ottaa 20 minuutin torkut. Silti koko ajan oli läsnä jeppe radiopuhelimen kanssa, joka raportoi liikkeitämme seuraavalle oppaalle. Kun heräsimme, joku odotti meitä ja alkoi välittömästi esitelmöidä espanjaksi, mitä sitten jatkuikin pimeäntuloon asti.
Saimme puhua kenen tahansa kyläläisen kanssa ja kysyä mielipiteitä vallitsevaan järjestykseen. Käytännössä se oli täysin turhaa, sillä aina oli joku yhteisön nokkamiehistä vieressä. Huvittavaa oli myös, miten erityisesti oltiin ylpeitä kaikesta länsimaalaisesta omien perinteiden sijaan. Meillä on täällä Säännöt ja Demokratia ja jos on liian juovuksissa, sellikin löytyy. Meille oli järjestetty virallisia tapaamisia ties minkä komiteoiden puheenjohtajien kanssa, jotka kaikki toistivat samaa virttä järjestyksestä ja valvonnasta. Kun kysyimme perinteistä, saimme kuulla kirkollisista juhlapyhistä. Eräänä iltana pomomiesten mentyä haastattelimme naista, joka kokkasi meidän ruokamme. Kävi ilmi, että kylän yleiskokouksiin osallistuvat vain miehet ja sinkkunaiset, ja että ne harvat naiset eivät juuri koskaan avaa suutaan näissä kokouksissa. Naiset saattavat päästä koulukomiteaan, jonka tehtävä on siivota luokkahuoneet. Lisäksi hän ihan noin vain ohimennen kuvaili kylän hääperinteet, jotka eivät taatusti ole paavin hyväksymiä. Samoin eräässä talossa roikkui seinällä jonkun kissaeläimen talja. Ihmettelin ääneen, että metsästyksen (lukuunottamatta joitakin ruuaksi käytettäviö lajeja) piti olla kiellettyä nyt, kun metsä on suojeltu. Pomomies kiemurteli hankalan näköisenä, kun talon isäntä levollisesti kertoi sivaltaneensa tigrillolta pään pois machete-veitsellä, kun se söi liian monta kanaa.
Viimeisenä päivänä meillä oli reissun jännittävin audienssi. Oli nimittäin sattunut ihan tavallisessa tepetotutlalaisessa perheessä, että pari päivää papin vierailun jälkeen aamiaisella tortillassa oli jotakin kummallista. Kyseessä oli pyhimyksen kuva, Virgen de Jugila, joka oli päättänyt ilmestyä juuri tähän tortillalättyyn. Leipä tietysti kehystettiin, ja nyt se on ollut jo vuoden esillä homehtumatta pyhiinvaeltajien nähtävänä. Kaikki kävijät, jotka ovat nähneet tuon tortillan kukkien ympäröimällä ja koristellulla alttarilla, ovat suuresti ihmetelleet yhdennäköisyyttä. Protestanttinen mieleni oli liian sysimusta, jotta Jugilan neitsyt olisi minulle näyttäytynyt tuossa maissikiekossa.
Sitten on ollut konsertteja, esimerkiksi Röyksopp, joka oli aivan upea ja ihana! Viime viikonloppuna olin Tepetotutlan vakavamielisen tutkimusreissun vastapainoksi Zihuatanejon biitsillä. Päivä meni näin: aamupalaksi rantaravintolassa paahtoleipää, guacamolea ja hedelmiä. Siitä lipsuimme tilaamaan lisää guacamolea ja seuraksi yhdet oluet. Uimme ja nauroimme, tilasimme lisää olutta, ja yhtäkkiä olikin jo ilta ja talo halusi välttämättä tarjota viimeiset kaljat. Yhtä snorklausreissua lukuunottamatta tämän voi kertoa kolmella ja saada selville viikonlopun marssijärjestyksen. Jos persut rynnistävät kunnolla vaaleissa, minua ei päästetä tällä ihonvärillä maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti