Vuorenvalloitus

Jäähdyttelen tässä tulivuorireissun jäljiltä, yritän ymmärtää olevani taas kaupungissa ja kiinnostua tulevista välikokeista. Valokuvat reissulta ovat nähtävissä Facebookissa. Vuorikärpänen taisi puraista soiden samoilijaa oikein kunnolla. Lähdimme lauantaiaamuna autoilemaan kohti Iztaccihuatlia. Meitä oli lopulta neljä suomalaista, brasilialainen, kaksi meksikolaista ja chileläinen opas. Pystytimme teltat La Joyaan ja nousimme parin tunnin testireissun vuorta ylöspäin ja totuttelimme ohueen ilmaan. Meidän suomalaisten varusteet olivat lähinnä iso vitsi, sillä kenelläkään ei ollut mitään kunnollista mukana Suomesta. Wal Martin sadeasut ja alennuspaidat olivat silti aivan riittäviä, kun kylmät olosuhteet eivät olleet meille aivan vieraita.

Tarkoituksena oli kiivetä päivässä La Joyan yli 3000 metristä 5200 metriin huipulle, joten lähtö oli jo neljältä aamuyöllä. Kipusimme otsalamppujen valossa ensimmäiset tunnit. Maisema oli uskomaton, kun nousimme harjanteelle 4500 metrin korkeudessa, ja aurinko nousi. Vaikka varsinaisesta vuoristotaudista ei kärsitty, näihin melko lyhyeltä tuntuviin matkoihin kului uskomattoman paljon aikaa, voimia ja hikeä. Olo oli muka normaali, mutta yhtäkkiä vähän tiukemman nousun jälkeen tuntui, ettei happea saa tarpeeksi, vaikka kuinka puuskuttaa. 4700 metrin korkeudessa basecampin tuntumassa näkyvyys alkoi olla todella huono ja pystyssä pysyminen oli vaikeaa tuulen takia. Basecampissa kukaan ei aikonut nousta ylemmäs huonon sään takia, joten mekin päätimme jättää kiipeämisen siihen. Vähän harmitti, mutta toisaalta huipulla ei olisi nähnyt oikein mitään siinä tuiskussa. Joka tapauksessa tuli käytyä korkeammalla kuin koskaan ennen.

Näin kirjoitettuna koko juttu kuulostaa aika lattealta, eikä varmasti kokeneiden trekkaajien korvissa kuulosta miltään Himalajan rinnalla, mutta minulle tuo kaikki oli uskomaton elämys Mexico Cityssä vietetyn kuukauden jälkeen. Heti paluun jälkeen alkoi armoton googlaus ja mietintä, miten pääsisin takaisin korkeuksiin mahdollisimman pian. Couchsurfingin kautta löytyi reissu vuoristoon perhosreservaattiin, ja ilmoittauduin välittömästi.

Tämä Tecin koeviikko näyttäytyy minulle lähinnä niin, että kaikki opettajat sanovat, ettei ole koetta, kun teillä opiskelijoilla on nyt niin paljon työtä muutenkin ja anteeksi nyt, kun annan teille tällaisen kotitehtävän. Yksi koe olisi keskiviikkona, mutta suhtaudun siihen aika luottavaisin mielin, sillä sinne täytyy lukea pari tekstiä, joita on nyt koko tammikuu väännetty rautalangasta luennoilla. Torstain kolmen tunnin espanja on peruttu, sillä meillä on nyt ihan hirveästi töitä, kun kirjoitamme sivun aineen siitä, mitä olemme kulttuurisesti ja sosiaalisesti kokeneet Meksikossa. Siksi reissusuunnitelmat käyvät kuumana. Miten käyttää neljä päivää tehokkaasti, rentouttavasti ja halvasti, siinä tämän hetken suurin huoli.

Tänään tein kotiläksyt yhdessä tsekkityttöön rakastuneen Pablon kanssa. Tehtävänä oli mennä Starbucksiin ja tutkia, mitä johtamisteoriaa yritys soveltaa ja arvioida palvelun laatua. Ihan oikeasti. Hyvät oli sumpit, ei siinä mitään. Pablon kanssa sitten juteltiin siinä maidemme presidenteistä. Meinasi mennä frappuchino väärään kurkkuun, kun tuli puheeksi Porfirio Diaz. Jokaisen vasemmistolaisen silmissä siinä oli yksi piru mieheksi. Pablo kertoi kirkkain silmin, että "he was a hard-working man, who did his best for this nation", vaikka myönsi, että köyhin kansanosa saattoi vähän unohtua. Syy siihen, että mies oli presidenttinä kokonaiset 35 vuotta oli tietysti se, että hän oli yksinkertaisesti niin suosittu. Siitä sitten Starbucksilta sain kyydin kotiin sen isän hienolla autolla. Eikai siinä, kyllä Suomessakin yhtä kirkkain silmin puhutaan erillissodasta. Saattaa olla ihan yhtä kova kulttuurishokki, jos on opiskellut Euroopan historian vähän toisesta vinkkelistä.