Alku ei hyvin, mutta nyt kaikki hyvin

Aina ei mene lähtö ihan niin kuin on suunniteltu. Tarkoitus oli palata Parkanosta ja viettää leppoisa viikko Kemissä vanhempien hoteissa samalla pakkaillen ja asioita hoidellen. Siitä sitten matka olisi jatkunut Helsinkiin, missä olisin vielä ehtinyt nähdä ystäviä ennen varsinaista lähtöä. Sen sijaan sain maanantai-iltana elämäni taatusti kaameimman mahataudin, joka vei ihan kaikki voimat ruumiista. Keskiviikkona tunsin oloni paremmaksi, sillä kykenin jo pitämään silmiä auki ja katsomaan telkkaria. Torstain urotyö oli puolentoista perunan onnistunut syöminen. Ei sitten tullut pakkailtua eikä lähdettyä Helsinkiin etuajassa. Lento oli lauantaina Helsingistä Kööpenhaminan kautta Barcelonaan, kaikki tavarat pakkasin perjantaina iltapäivällä. Varasin Kemistä aamulennon Helsinkiin lauantaiksi.

Mahatauti ei kai ollut riittävä koettelemus, sillä torstaina kävi ilmi, ettei lentovaraustani löydy mistään intterwebsin syövereistä. "Palvelemme teitä kolmen päivän kuluessa." Onneksi palvelivat aikaisemmin, ja sain teknisen häiriön takia kadonneen lentovaraukseni sähköpostiini perjantaina muassaan ilmoitus, että lentoaikaa on muutettu. Aamulennolla ei sittenkään ehtisi Barcelonan-koneeseen. Oli siis laitettava vähän kierroksia lisää pakkaamiseen ja otettava iltalento Kemistä alle. Rahaa paloi, mutta se ei perjantai-iltapäivän paniikissa ollut aivan päällimmäisenä mielessä. "Tästä talosta ei enää lähetä halapalennoille", sanoi äiti.

Puolenyön aikaan Paula tuli vastaan Helsinki-Vantaalle. "Oho, ihmisen iho voi siis tosiaan olla harmaa." Voin kuvitella, olo oli edelleen aika hirveä. Tässä kohdassa tarinaa seuraa onnen kääntyminen. Tämä siunattu nainen haki minut yöllä kentältä tihkusateessa. Kävin Paulan luona pari tuntia nukkumassa ja läksin sitten takaisin lentokentälle. Lennot sujuivat mallikkaasti, sikiunessa. Perillä odotti Maria, joka oli viime vuoden vaihdossa Oulussa. Hän kuskasi minut ja laukut luokseen.

Illalla söimme Marian kaverin luona päivällistä ja jatkoimme konserttiin johonkin pitkänimiseen kaupunginosaan. Ensimmäinen bändi soitti kuulemma katalonialaista rumbaa ja toinen mustalaistyylistä musiikkia suurella aukiolla. Suuri joukko Marian kavereita puhui nopeasti katalaania ja huudahteli yllättävissä tilanteissa. Melkein selvin päin olivat ja hauskaa pitivät silti, mokomat. Tämä ja jatkuva poskipusujen moiskahtelu vaatii vähän totuttelua, mutta saatan selvitä. Vaikea on kuvitella mukavampaa tapaa viettää ensimmäinen ilta Barcelonassa. Metelissä en tosin uskaltautunut puhumaan espanjaa, vaan tutustelin ihmisiin englanniksi.

Nyt, 10 tunnin yöunien jälkeen tuntuu vahvasti, että elämä voittaa ja asioilla on taipumusa järjestyä. Vastasin muutamaan kämppäilmoitukseen ja menen katsomaan huomenna yhtä niistä tähän lähelle. Tänään on tarkoitus tehdä pieni kävelyretki keskustaan ja huomenna onkin jo tapaaminen tulevan pomon Teresan kanssa. Sittenpä selviää sekin, miksi Marian biologikavereita nauratti kovasti, kun kuulivat hänen nimensä...